Siirry pääsisältöön

Reidar Palmgren: Sudenmarja


Otava 2012
317 sivua

Hän menisi turvalliseen paikkaan. Hän menisi palstalleen ja käpertyisi sammalikkoon kaatuneen puun kainaloon kuin hoitokotiin tai sairaalan sänkyyn. Pensaissa alkoi olla lehtiä, pesissä poikasia. Sinne hän menisi. Odottaisi ja paranisi.
Näyttelijä-kirjailija Reidar Palmgrenin (s. 1966) neljännessä romaanissa mennään niin lähelle luontoa kuin kirjallisuudessa voidaan ylipäätään mennä. Sudenmarjan päähenkilö, 34-vuotias Tuula rakastaa kasveja ja eläimiä ja haluaisi säilyttää työkseen hoitamansa puistopalstan niin luonnontilaisena kuin mahdollista. Toiset ihmiset hän kokee vieraiksi ja etäisiksi. Tuula on itsekin melkein kuin eläin: hän toimii vaistojensa ja viettiensä varassa. Hänelle luonnon kiertokulku on kaupunkielämän rutiineja luonnollisempi rytmi.

Sivujuonissaan Sudenmarja käy kiinni syrjäytyneisyyteen, kunnalliselämän valtarakenteisiin ja huumekauppaan, jos kohta nämäkin polut kutoutuvat osaksi päällimmäistä vastakkainasetelmaa: ihmisen ja luonnon sovittamatonta rinnakkaiseloa. Tuulan rakkaussuhteet näyttäytyvät biologian tahdittamina. Muista henkilöhahmoista nousee vahvimmin esille graffiteillaan reviirinsä merkitsevä nuorukainen, joka on kuin takaa-ajettu villieläin ja siten samaa rotua Tuulan kanssa.


Sudenmarjan aistirikas luontokuvaus ihastuttaa taidokkuudellaan ja sen jännitysdraamaksi taipuva juoni pitää otteessaan. Silti lukutuntuma jäi yllättävän vaisuksi – romaanin intensiivinen tunnelma ei ehkä kantanut aivan kannesta kanteen. Onnistuneimmillaan Sudenmarjan kerronta on avartuessaan fantasiaan ja vertauskuviin:

Tuula muisti nähneensä unta. Painajaista. Unessa oli ollut suuri, musta lintu, se oli ollut sairas ja tehnyt kuolemaa. Se ei ollut pystynyt enää lentämään, vaan kävellyt ontuen maassa ja tallannut omille siivilleen, joista oli irtoillut sulkia isoina kimppuina. Hän oli yrittänyt auttaa sitä, tappaa linnun, päästää sen kärsimyksistään. Hän ei ollut saanut sitä kiinni, ei ollut saanut otetta sen liukkaasta höyhenpeitteestä. Lintu oli vain kävellyt ja vuotanut verta, huutanut ja tehnyt kuolemaa, kävellyt ja kompuroinut pehmeässä hiekassa.
Erityiskiitoksen Sudenmarja ansaitsee kauniista kansista.

 

Muualla:
Aamulehti
Ilselä

Parnasso

Kommentit

  1. Minä uskon jostain syystä pitäväni kovasti Palmgrenin kirjoista, vaikka olen lukenut (kuunnellut) vain Lentämisen alkeet enkä täysin hullaantunut (vaikka hienoja kuvauksia siinä oli useita! siihen). Vaikka pidän Palmgrenin äänestä ja lukutavasta taidan mieluummin valita ihan painetun kirjan. Sudenmarja ehdottomasti kiinnostaa!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama