Siirry pääsisältöön

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika



1960-luvun Oulu on pienehkö, jos kohta tulevaisuuteen innokkaasti kurottava puutalokaupunki, ja koko kansakunta tuntuu olevan liikkeessä. Eletään suuren muuton ja kaupungistumisen aikaa. ”Se, että sattui syntymään jossakin, ei vielä tarkoittanut että siellä pystyisi elämään.” 

Isätön Aarnikin etsii paikkaansa maailmassa ja löytää sen Enni-tätinsä valokuvausliikkeestä Asemakadulta: vedosten, valotusten, kohdistusten ja rajauksien maailmasta. Pian ”ahdas ja takapajuinen, puolihullu ja uskovaisten pilaama” kaupunki käy pieneksi. Aarni muuttaa Helsinkiin kuvaajakaverinsa Teuvon luokse. Itseriittoisesta ja helpon menestyksen lykästämästä Teuvosta muodostuu vastakohta sensitiiviselle, mutta kuitenkin omalla tavallaan vahvalle Aarnille. Teuvolla on naisia joka sormelle, Aarni perustaa perheen Ilsen kanssa.


Romaanin tunnelma on viritetty taidokkaasti halki vuosikymmenten. Vuosien ja kokemusten myötä myös Aarnin tavoitteet ja unelmat muuttuvat.  Elämä vertautuu kahdesti valottuneeseen filminpätkään, jossa kaksi kuvaa kuultaa toistensa lomitse. Tulee mieleen Matti Hällin Oulu-romaani Valkea kaupunki (1957), jossa maisemaa kuvataan ohuena kalvona, jonka läpi menneisyys häämöttää.


Aarni katsoi mihin Pilvi viittoi, näki kehitteessä kelluvat onnelliset kasvonsa, joilla ei ollut niin paljon ryppyjä kuin nykyään, Ilsen sormet jotka painautuivat pehmeinä hänen poskeaan vasten. Sen täytyi olla totta kun siitä oli olemassa kuva, kamera ei valehdellut, ei ainakaan niin pahasti.

Pitkä valotusaika on raahelaisen Pauliina Vanhatalon kahdeksas romaani. Se on varmalla otteella kirjoitettu, esteettinen ja hallittu kokonaisuus, johon jää sopivasti myös jotain arvoituksellista.



Tammi 2015
223 sivua



Toisaalla:
Lukutoukan kulttuuriblogi

Kirja.fi 
Pauliina Vanhatalon haastattelu

Kommentit

  1. Kiinnostavan kuuloinen kirja. En olekaan lukenut Vanhatalolta mitään, joten tästä voisi hyvinkin aloittaa. Kahden täysin erilaisen miehen elämäntarinoista syntyy varmaan hyviä oivalluksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teuvo on siis vain sivuhenkilö. Hänen suullaan ei puhuta, eikä tapahtumia kuvata hänen näkökulmastaan.

      Poista
  2. Minä olin tätä ennen lukenut Vanhatalolta ainoastaan Veera Vaahterana kirjoitettuja kirjoja, joten tähänkin oli mukavaa tutustua. Tykkäsin! :)

    VastaaPoista
  3. Luulen, että tämä oli enemmän minua kuin Veera Vaahtera. Mietin tämän lukemista. Oulu tuntuu aina kiinnostavalle, asuin siellä yliopistoajan.

    VastaaPoista
  4. Kirja oli aiheeltaan kiinnostava, mutta osa henkilöistä oli onttoja. Kuitenkin ihan hyvä, muttei maailmaa mullistava teos.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama