Siirry pääsisältöön

Antti Tuuri: Ikitie


Otava 2011
431 sivua


Antti Tuurista tuli Kylmien kyytimiehen (2007) myötä kertaheitolla yksi lempikirjailijoistani. Miten joku voikaan kirjoittaa Suomen sisällissodasta niin kiihkottomasti, mutta vahvalla omallatunnolla? Kaunokirjalliset epiteetitkin ovat harmonisesti kohdillaan.

Ikitie jatkaa Kylmien kyytimiehestä ja Taivaanraapijoista (2005) tutun Jussi Ketolan elämänvaiheiden kuvausta. Ketolan sanomiset, tekemiset ja tekemättä jättämiset eivät ole Lapuan liikkeen miesten mieleen, ja kesällä 1930 hänet muilutetaan itärajalle. Siellä hänet on ilmeisestikin tarkoitus päästää päiviltään, mutta Ketola pääsee karkuun ja juoksee yli rajan Neuvostoliiton puolelle.

Henkihieveriin pahoinpidelty Ketola hoidetaan mitenkuten kuntoon petroskoilaisessa sairaalassa. Hän saa uuden nimen, henkilöllisyyden ja työpaikan. Uusi vaimokin löytyy Säteeksi nimetystä kolhoosista. Yhdessä Amerikasta Karjalaan muuttaneiden suomalaissiirtolaisten kanssa Ketola rakentaa työläisten paratiisia, joka kääntyy kuitenkin Stalinin vainojen myötä verenpunaiseksi helvetiksi. Urkintaa, tekaistuja syytöksiä, mielivaltaisia murhia, joukkoteloituksia. Tämän kaiken Tuuri kuvaa kuin todeten: näin tapahtui.

Kauheuksien toteavan yksityiskohtaiseen kuvaukseen nivoutuukin henkilökohtainen Tuuri-lukuongelmani: tolkuton itkeminen. Niin kuin itkin Kylmien kyytimiehen kanssa, itkin myös Ikitietä lukiessani. Ja hieman epäilen, josko kukaan voi näitä kirjoja lukea liikuttumatta.

Totalitarismin hirveyksien rinnalle Tuuri asettaa Matti Kurikan ja Pekka Ervastin opit. Senkin hän osoittaa, miten vallanhimo ja sokea oikeassa olemisen usko ovat yhtäläisiä kaikkialla:

Yritin sanoa, ettei minua kohtaan ollut tunnettu armoa myöskään Suomessa, jossa oli väitetty minun olevan kommunisti ja isänmaanpetturi, kun olin puolustanut köyhän kansan asiaa, ja nyt Neuvostoliitossa minua pidettiin kulakkina, jonka synnit olivat raskaat: minulle ei näyttänyt löytyvän paikkaa maan päältä, minä sanoin. (s. 167)

Antti Tuurin kirjat ovat historiallisten romaanien aatelia. Ei siis ihme, että arvoisa Jukka Kemppinenkin piti tästä Tuurin 48.:sta proosateoksesta. Annan Ikitielle neljä ja puoli tähteä.

Kommentit

  1. Minut Tuuri vakuutti aikoinaan Talvisodallaan, en ollut silloin vielä tiennyt sodasta juuri mitään ja muistan kuinka selkeästi sen sodan kauheus välittyi tekstin lakoonisuuden läpi. Mielikirjailijani tämäkin.

    VastaaPoista
  2. Tuuri-fani olen minäkin! Rakastan hänen tapaansa kertoa ja sitä vinoa huumoria, jota hän viljelee. Pohjanmaa-sarja kokonaisuudessaan on todella hieno. Kirjoituksesi myötä hoksasin, etten ole lukenut Tuuria vuosiin ja nämä uusimmat ovat menneet ohi. Pitää ehdottomasti tutustua!

    VastaaPoista
  3. Kylmien kyytimies menee mulla jopa kaikkien aikojen kymmenen parhaimman kirjan joukkoon. Niin vaikuttava se oli.

    VastaaPoista
  4. Minulle Tuuri on kirjailijana tuntematon, ainoa kosketus häneen on elokuvien kautta. Kirjoituksesi perusteella mielenkiintoni heräsi, erityisesti kun mainitsit Kurikan ja Ervastin. Pitää ottaa lukulistalle.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Antti Tuuri: Rauta-antura

Otava 2012 336 sivua Ihastukseni Antti Tuurin kirjoihin ei ole laantunut sitten Kylmien kyytimiehen (2007). Tämän syksyn uutuus Rauta-antura jatkaa Äitini suku -sarjaa ollen sen kahdeksas, itsenäinen osa.  Rauta-antura johdattaa lukijansa Lapin sotaan ja syksyn 1944 räntäsateisiin: 19-vuotias Heikki Ojala joutuu joukko-osastonsa mukana Tornion taisteluihin ja sieltä saksalaisten perässä kohti pohjoista. Kerronta etenee Tuurille ominaiseen tapaan kronikoiden ja neutraalin toteavasti. Tapahtumia ei kuvailla tai kommentoida laatusanoilla. Veijo Hietala kutsuukin Tuurin kertojaa osuvasti viattomaksi kertojaksi. Tuurin henkilöt ovat tavallisia, historian tapahtumien pyörteisiin ajautuneita ihmisiä, kuin keitä tahansa.   Taisteluita kertojana toimiva Heikki Ojala ei juurikaan kuvaa, mutta sen seurauksia kylläkin: ruumiskasoja, maahan jäätyneitä saksalaisia, poltetun Lapin lohdutonta maisemaa:  Joen takana Ruotsin puolella oli Ylitornion kirkonkylä polttamattoman...

Hanna Hauru: Paperinarujumala

Like 2013 95 sivua Enpä olisi uskonut, että minä, lyhyestä virsi kaunis -aatteen vankkumaton kannattaja, toivoisin romaanille lisää pituutta. Mutta Hanna Haurun Paperinarujumalalle toivoin, sillä sen intensiivisessä ja kiehtovan mystisessä maailmassa olisi viipynyt mielellään pitempään. Vaan milloinpa kaunokirjallisuutta olisi viivoittimella arvosteltu. Ja vaikka sivuja on vähän, ei sisällön tarvitse olla pientä. Hanna Hauru (s. 1978) on valinnut seitsemännen teoksensa aiheeksi 1960-luvulla Oulussa vaikuttaneen uskonlahkon, heinoslaisuuden . Anu Kaipaisen klassikkoromaani Arkkienkeli Oulussa on niin ikään sivunnut tätä liikettä, kuten myös Annika Nykäsen ohjaama dokumenttielokuva Maailmanloppu alkaa Oulusta . Haurun romaanissa primus motorina toimii puhelu, jonka sihteerinä työskentelevä Laina saa kesken työpäivän Jumalalta:      Langan päästä kuuluu vain kohinaa. Toistan: ”Kaupungintalo, Laina Heinonen”, mutta vieläkään ei kuulu mitään. Olen jo sulkema...

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Kuuntelin tätä vuonna 1974 ilmestynyttä romaania osittain äänikirjana ja kuuntelemisesta teki erittäin miellyttävän kokemuksen se, että kirjan lukee näyttelijä Liisamaija Laaksonen , jonka ääni sopii Joenpellon henkilöiden puheenparteen ja kerrontaan erinomaisesti. Nykyään ehkä vähän unohdettu Eeva Joenpelto teki aikanaan mittavan uran kirjailijana. Hänen esikoisromaaninsa Seitsemän päivää ilmestyi vuonna 1946 ja viimeinen teos Uskomattomia uhrauksia vuonna 2000. Neliosainen Lohja -sarjakin oli sekä myynti- että arvostelumenestys. Lohja-sarjaa voisikin pitää vaikkapa Sirpa Kähkösen Kuopio -sarjan edeltäjänä, vaikka tietenkin nämä sarjat edustavat kumpainenkin omaa tyyliään ja aikaansa.   Vetää kaikista ovista alkaa keväästä 1919, jolloin kansalaissota oli vielä monella tavalla läsnä. Kerronnan keskiössä oleva Oskari Hänninen on maataloustarvikekauppias, ja hänen vaimonsa Salme koettaa kuluttaa aikaansa kotirouvana, vaikka kotona ei ole oikein muuta tekemistä kuin virkka...