Lukukausi - kirjallisia elämyksiä

  Tammi 2014 194 sivua Jos minä laulan sinulle, sidon itseni sinuun kultanyörein, kultaköysin, kannan sinua itsessäni näkymättömin hopealangoin, sinä kysyt enkö muka jo kanna, veljesi tuolla tavalla tuolla, ihan päätöntä menoa, en minä tällaista valinnut. Onni on perhe, lapset, yhteinen koti. Kaksosvauvat kietovat pulleanpehmoiset kätensä äidin kaulaan ja äiti rakastaa heitä koko sydämestään, antaumuksella. Tai sitten lapset syntyvät aivan liian paljon ennen aikojaan ja äidin sylin sijasta he makaavatkin keskolassa letkujen ja laitteiden ympäröimänä. Lääketieteestä, lääkäreistä ja hoitajista tuleekin heidän vanhempiaan. Äidin ja lasten väliin kasvaa röykkiöittäin kaikkea ylimääräistä: hoitotoimenpiteitä, hätäkasteita, elvytyksiä. Hengityskone määrää elämän rytmin. Ja kuolema on koko ajan lähellä, kädenmitan päässä. Lapset onneksi selviävät, mutta minäkertoja-äidin pitäisi osata olla nyt onnellinen ja rakastava vanhempi. Mutkaton ja rento, vaikka mielessä pyörii toinen toista

Karisto 2014 224 sivua Kuinka paljon ystävyys kestää? Missä on sen rajat? Kaisa ja Minna ovat olleet parhaita ystäviä lapsuudesta saakka ja heidän elämänpolkunsa on kulkenut myöhemminkin tasatahtia: kummallakin on työ äidinkielenopettajana, aviomies (kummallakin siis omansa) ja teini-ikäinen poika. Mikseipä siis melkein yhteinen kotikin? Paritalo kauniin joen rannalla tuntuu unelmien täyttymykseltä. Se sinetöisi idyllin. Täällä universumissa me, Minna ja Kaisa, äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat, uimahallin saunassa alastomina. Leevin ja Eetun äidit, lukevien poikien äidit, Leevin, joka oli ryöminyt, ja Eetun, joka oli kontannut. Me saunan lämmön pehmentäminä, punaisina ja höyryävinä, ja ennen kaikkea yhdessä. Hakalahti yhdistää sujuvan kerronnan ja arjen kipeät solmut, jotka voisivat osua kenen tahansa - etenkin ruuhkavuosiaan elävän nelikymppisen elämään. Kertojana toimivassa Minnassa on samaa ylikiltteyttä ja suojattomuutta kuin Hakalahden edellisen romaanin, Aavasaks

WSOY 2014 246 sivua Joni Skiftesvikin esikoisromaani Pystyyn haudattu (1984) oli aikoinaan niin vaikuttava lukukokemus, että olen palannut sen äärelle useammankin kerran. Sen martinniemeläismiljöö nousee vahvasti esille myös uusimmassa teoksessa, jossa kirjailija muistelee lapsuuttaan, vuosiaan toimittajana ja kirjailijanuransa alkuvaiheita. Tyyli on taattua Skiftesvikiä:  ei sanaakaan liikaa, ei hetkeäkään tyhjän pyörittelyä. Nopeat leikkaukset ajasta ja paikasta toiseen, menneisyyden ja nykypäivän luonteva vuorottelu, pitää vireen koko ajan yllä. Romaanin kehystarina sijoittuu muutaman vuoden takaiseen kesään. Skiftesvik potee vakavia sydänongelmia ja hänen vaimonsa on samaan aikaan sydämensiirtoleikkauksessa. Kummankin selviäminen on epävarmaa. Tulevaisuus on ikään kuin katkolla ja ajatukset palaavat lapsuusvuosiin 1950- ja 60-lukujen Martinniemessä, Kurtinhaudalla, jonne on Oulusta noin kolmekymmentä kilometriä. Äiti teki raskasta työtä laivojen ahtaajana, eikä lapsuus ollut