Siirry pääsisältöön

Niina Hakalahti: Sydänystävä


Karisto 2014
224 sivua

Kuinka paljon ystävyys kestää? Missä on sen rajat?


Kaisa ja Minna ovat olleet parhaita ystäviä lapsuudesta saakka ja heidän elämänpolkunsa on kulkenut myöhemminkin tasatahtia: kummallakin on työ äidinkielenopettajana, aviomies (kummallakin siis omansa) ja teini-ikäinen poika. Mikseipä siis melkein yhteinen kotikin? Paritalo kauniin joen rannalla tuntuu unelmien täyttymykseltä. Se sinetöisi idyllin.



Täällä universumissa me, Minna ja Kaisa, äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat, uimahallin saunassa alastomina. Leevin ja Eetun äidit, lukevien poikien äidit, Leevin, joka oli ryöminyt, ja Eetun, joka oli kontannut. Me saunan lämmön pehmentäminä, punaisina ja höyryävinä, ja ennen kaikkea yhdessä.

Hakalahti yhdistää sujuvan kerronnan ja arjen kipeät solmut, jotka voisivat osua kenen tahansa - etenkin ruuhkavuosiaan elävän nelikymppisen elämään. Kertojana toimivassa Minnassa on samaa ylikiltteyttä ja suojattomuutta kuin Hakalahden edellisen romaanin, Aavasaksan, Sepossa. Heissä on paljon myös empaattisuutta ja heihin onkin helppo suhtautua myötäeläen. Samaa ei voi sanoa esimerkiksi Tomista, Minnan miehestä, joka pakenee väljähtänyttä parisuhdetta pakonomaiseen urheiluun. Vieroksuin häntä ja Kaisaa henkilöhahmoina aika voimakkaastikin. Silti hekin saavat ripauksen ymmärtämystä ja inhimillisyyttä, kuten Hakalahden kirjoissa on tapana. Hakalahti onkin joskus todennut, ettei ole erikseen hyviä ja pahoja ihmisiä.


Minnan mielenliikkeiden kuvaukseen painottuva kerronta on perusvireeltään ehkä aavistuksen melankolista, mutta toinen toisensa kytkeytyvät tapahtumat pitävät jännitystä yllä. Ahdistus tasoitellaan teellä ja sympatialla. Pienetkin teot näyttävät siis tepsivän isojen ongelmien äärellä. Ja jos laajempaa sanomaa kuulostellaan, niin voisi se olla kehoitus kuunnella sisintään aidosti ja armollisesti. Kaunokirjallisen mindfullnessin jälkimaku ei onneksi ole äitelä. 


Mikäli Niina Hakalahti on kirjailijana uusi tuttavuus, niin suosittelen lämpimästi myös hänen aiempia romaanejaan Hengenahdistusta (2004), Uimataito (2008) ja Aavasaksa (2010).



Toisaalla:
Rakkaudesta kirjoihin

Tuijata. Kulttuuripohdintoja


Kommentit

  1. Minä luin myös tuon kirjan, en ole aiemmin lukenut mitään Hakalahdelta. Yllätyin positiivisesti.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin...

Markus H. Korhonen: Puistola

Urbaanin oululaisuuden kannalta vilkkaassa paikassa sijaitsee vuonna 1912 valmistunut Asunto-osakeyhtiö Puistola. Iso- ja Pakkahuoneenkatujen risteyksen luoteiskulmassa oleva – tätä nykyä vaaleanpunainen – viisikerroksinen kivirakennus veikeine kulmineen, käänteineen, ikkunoineen ja kattomuotoineen herättää sukupolvesta toiseen ohikulkijan huomion, olipa ohikulkija sitten avojalakanen oululainen tai tullista tullut . Nyt kun Oulun keskusta hakee Valkean rakentamisen myötä uutta ilmettään – ja luoja paratkoon, löytää sen toivottavasti joskus – on miltei lohdullista ajatella judeng-tyyliä henkivän Puistolan ajatonta eleganssia. Legendaarisen kulttuurihistorioitsijan  Markus H. Korhosen historiakatsauksessa rakennustekniset seikat jäävät sivusosaan: painopiste on kulttuuri- ja sosiaalihistoriassa. Keskieurooppalaista myöhäisjugendia edustavan Puistolan nykyinen väritys ei ole alkuperäinen. Alkuperäinen ulkoseinäväri luokiteltiin 1990-luvulla tehdyissä tutkimuksissa persik...

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala ...