Lukukausi - kirjallisia elämyksiä

Basam Books 2013 133 sivua Suom. Leena Rantanen Kun tuulee lännestä, haisee suunnilleen mädälle kananmunalle. Kun taas tuulee idästä, ilmassa tuntuu ikään kuin rikinhajua, joka tarttuu kurkkuun. Kun tuulee pohjoisesta, mustat savut tulevat suoraan päälle. Ja kun tuuli nousee etelästä, mitä ei onneksi tapahdu usein, haisee aivan paskalta, ei sitä muuksi voi sanoa. Kuvauksen perusteella voisi luulla, että kyseessä olisi rakas kotikaupunkini Oulu, mutta ei, ei ranskalainen Joël Egloff (s. 1970) ole sentään romaaniaan Suomeen sijoittanut. Eikä pohjoinen pikkukaupunki vedä nuhjuisuudessaan vertoja Egloffin miljöölle, jonka yllä leijuu sankka, eksyttävä saastesumu. Pienoisromaanin nimetön päähenkilö asuu pahansisuisen isoäitinsä kanssa ydinvoimalan ja vedenpuhdistuslaitoksen kupeessa ja työskentelee teurastamossa. Arki on kurjaa ja yksitoikkoista raatamista kuin kiinalaisella siirtotyöläisellä, ja alati piinaava köyhyys lyö kättä toivottomuuden kanssa. Kumma kyllä, silti Taju kanka

Schildts & Söderströms 2013 159 sivua Mitä köyhyys on? Millaista on köyhän elämä? Se on laskemista, sinnittelyä, kieltäytymisiä, epävarmuutta ja valintoja: tämän laskun pystyn maksamaan, näitä en. Pelkoa, että jokin kodinkoneista simahtaa tai jotain muuta yllättävää tapahtuu, jolloin talous heittää häränpyllyä. Se on syyllisyyttä kaikesta ei-pakollisesta: kampaamosta, kahviloista, elokuvista, ravintolassa syömisestä. Suhteellinen köyhyys ei näy välttämättä ulospäin, eikä se tapa nälkään, mutta se stigmatisoi ja rajoittaa. Vaskivuorentie 20 on omaelämäkerrallinen monologi siitä, millaista on elämä köyhänä nyky-Suomessa pätkätöiden ja erilaisten tukien varassa. Mathias Rosenlund (s. 1981) on välillä hanttihommissa, välillä hän yrittää edistää kirjallisuuden opintojaan yliopistossa. Iso osa ajasta ja voimista menee lapsista ja syvästi masentuneesta vaimosta huolehtimiseen. Aika ajoin sivutaan myös Mathiaksen lapsuutta tukholmalaisessa lähiössä, mikä nostaa mieleen Susanna Alak

Arktinen Banaani 2013 352 sivua Lähes puolet suomalaisista avioliitoista päättyy eroon, avoliitoista varmaan vielä suurempi osa. Pahimmissa tapauksissa päädytään käräjille riitelemään lasten huoltajuudesta. Useimmitenhan lapset jäävät edelleen äidille ja isä tapaa heitä keskimäärin joka toinen viikonloppu. Yhteiskunta siis määrittää edelleen äidin lasten ensisijaiseksi vanhemmaksi ja lähihuoltajaksi, vaikka isällä olisi yhtäläinen kyky ja oikeus huolehtia lapsistaan – ja lapsilla oikeus isäänsä. Marja Toivio (s.1955) tarttuu tähän epäkohtaan toisessa romaanissaan Lastani et tapaa . Päähenkilönä on avioeroja ja huoltajuuskiistoja työkseen setvivä juristi Katariina Elosalo, joka saa asiakkaakseen miehensä pahoinpitelemäksi joutuneen Sinin. Sini hakee lastensa yksinhuoltajuutta ja hyvitystä kokemastaan vääryydestä, vaikka hän ei itsekään ole epävakautensa ja juomisongelmansa kanssa aivan pitävillä kantimilla. Sinin vanhin tytär Veera joutuu huolehtimaan äidistään ja nuoremmista sis