Siirry pääsisältöön

Mathias Rosenlund: Vaskivuorentie 20


Schildts & Söderströms 2013
159 sivua


Mitä köyhyys on? Millaista on köyhän elämä? Se on laskemista, sinnittelyä, kieltäytymisiä, epävarmuutta ja valintoja: tämän laskun pystyn maksamaan, näitä en. Pelkoa, että jokin kodinkoneista simahtaa tai jotain muuta yllättävää tapahtuu, jolloin talous heittää häränpyllyä. Se on syyllisyyttä kaikesta ei-pakollisesta: kampaamosta, kahviloista, elokuvista, ravintolassa syömisestä.

Suhteellinen köyhyys ei näy välttämättä ulospäin, eikä se tapa nälkään, mutta se stigmatisoi ja rajoittaa. Vaskivuorentie 20 on omaelämäkerrallinen monologi siitä, millaista on elämä köyhänä nyky-Suomessa pätkätöiden ja erilaisten tukien varassa. Mathias Rosenlund (s. 1981) on välillä hanttihommissa, välillä hän yrittää edistää kirjallisuuden opintojaan yliopistossa. Iso osa ajasta ja voimista menee lapsista ja syvästi masentuneesta vaimosta huolehtimiseen. Aika ajoin sivutaan myös Mathiaksen lapsuutta tukholmalaisessa lähiössä, mikä nostaa mieleen Susanna Alakosken August-palkitun luokkakuvauksen Sikalat (2006).


Rosenlundin kertomuksessa on vahvasti tunnustuksellinen sävy: näin minä tämän koen, tämä on minun rippini ja todistukseni. Kirjoitettuna se voi saavuttaa ja koskettaa muidenkin todellisuuksia. On mielenterveysongelmia, pettymyksiä, likaa, väkivaltaa, särkyneitä ihmiskohtaloita, fyysistä ja henkistä kipua. Ja joskus myös seesteisiä hetkiä, myötätuntoa, pieniä onnistumisia, sinnikkyyttä. 


Eikä tämä ole mikään puolustuspuhe.
Kirjoitan selvitäkseni hengissä.
Joskus voin hyvin. Joskus olen onnellinen.
Jatkan matkaa, särkevin jaloin.
Tämä ääni on voittoisa ääni.

Onnittelen itseäni, että tulin tarttuneeksi Vaskivuorentiehen. Nyt ymmärrän ehkä enemmän paitsi yhteiskunnasta, jossa huono-osaisuus ei ole koskaan vain yksilön asia ja hänestä riippuvainen, niin myös siitä, mikä ihmistä kantaa eteenpäin, miten itseään ja elämäänsä voi jäsentää lukemalla ja kirjoittamalla. Rosenlund kirjoittaa identiteettinsä, nähdäkseen omat ääriviivansa. Ja jotain samaa hän toivoo lapsilleenkin: intohimoa, kiinnostusta, uteliaisuutta.

 
Toisaalla:
Hesari
Lukuneuvoja
Marjatan kirjaelämyksiä

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama