Siirry pääsisältöön

Mathias Rosenlund: Vaskivuorentie 20


Schildts & Söderströms 2013
159 sivua


Mitä köyhyys on? Millaista on köyhän elämä? Se on laskemista, sinnittelyä, kieltäytymisiä, epävarmuutta ja valintoja: tämän laskun pystyn maksamaan, näitä en. Pelkoa, että jokin kodinkoneista simahtaa tai jotain muuta yllättävää tapahtuu, jolloin talous heittää häränpyllyä. Se on syyllisyyttä kaikesta ei-pakollisesta: kampaamosta, kahviloista, elokuvista, ravintolassa syömisestä.

Suhteellinen köyhyys ei näy välttämättä ulospäin, eikä se tapa nälkään, mutta se stigmatisoi ja rajoittaa. Vaskivuorentie 20 on omaelämäkerrallinen monologi siitä, millaista on elämä köyhänä nyky-Suomessa pätkätöiden ja erilaisten tukien varassa. Mathias Rosenlund (s. 1981) on välillä hanttihommissa, välillä hän yrittää edistää kirjallisuuden opintojaan yliopistossa. Iso osa ajasta ja voimista menee lapsista ja syvästi masentuneesta vaimosta huolehtimiseen. Aika ajoin sivutaan myös Mathiaksen lapsuutta tukholmalaisessa lähiössä, mikä nostaa mieleen Susanna Alakosken August-palkitun luokkakuvauksen Sikalat (2006).


Rosenlundin kertomuksessa on vahvasti tunnustuksellinen sävy: näin minä tämän koen, tämä on minun rippini ja todistukseni. Kirjoitettuna se voi saavuttaa ja koskettaa muidenkin todellisuuksia. On mielenterveysongelmia, pettymyksiä, likaa, väkivaltaa, särkyneitä ihmiskohtaloita, fyysistä ja henkistä kipua. Ja joskus myös seesteisiä hetkiä, myötätuntoa, pieniä onnistumisia, sinnikkyyttä. 


Eikä tämä ole mikään puolustuspuhe.
Kirjoitan selvitäkseni hengissä.
Joskus voin hyvin. Joskus olen onnellinen.
Jatkan matkaa, särkevin jaloin.
Tämä ääni on voittoisa ääni.

Onnittelen itseäni, että tulin tarttuneeksi Vaskivuorentiehen. Nyt ymmärrän ehkä enemmän paitsi yhteiskunnasta, jossa huono-osaisuus ei ole koskaan vain yksilön asia ja hänestä riippuvainen, niin myös siitä, mikä ihmistä kantaa eteenpäin, miten itseään ja elämäänsä voi jäsentää lukemalla ja kirjoittamalla. Rosenlund kirjoittaa identiteettinsä, nähdäkseen omat ääriviivansa. Ja jotain samaa hän toivoo lapsilleenkin: intohimoa, kiinnostusta, uteliaisuutta.

 
Toisaalla:
Hesari
Lukuneuvoja
Marjatan kirjaelämyksiä

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin...

Markus H. Korhonen: Puistola

Urbaanin oululaisuuden kannalta vilkkaassa paikassa sijaitsee vuonna 1912 valmistunut Asunto-osakeyhtiö Puistola. Iso- ja Pakkahuoneenkatujen risteyksen luoteiskulmassa oleva – tätä nykyä vaaleanpunainen – viisikerroksinen kivirakennus veikeine kulmineen, käänteineen, ikkunoineen ja kattomuotoineen herättää sukupolvesta toiseen ohikulkijan huomion, olipa ohikulkija sitten avojalakanen oululainen tai tullista tullut . Nyt kun Oulun keskusta hakee Valkean rakentamisen myötä uutta ilmettään – ja luoja paratkoon, löytää sen toivottavasti joskus – on miltei lohdullista ajatella judeng-tyyliä henkivän Puistolan ajatonta eleganssia. Legendaarisen kulttuurihistorioitsijan  Markus H. Korhosen historiakatsauksessa rakennustekniset seikat jäävät sivusosaan: painopiste on kulttuuri- ja sosiaalihistoriassa. Keskieurooppalaista myöhäisjugendia edustavan Puistolan nykyinen väritys ei ole alkuperäinen. Alkuperäinen ulkoseinäväri luokiteltiin 1990-luvulla tehdyissä tutkimuksissa persik...

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala ...