Siirry pääsisältöön

Marja Toivio: Lastani et tapaa


Arktinen Banaani 2013
352 sivua


Lähes puolet suomalaisista avioliitoista päättyy eroon, avoliitoista varmaan vielä suurempi osa. Pahimmissa tapauksissa päädytään käräjille riitelemään lasten huoltajuudesta. Useimmitenhan lapset jäävät edelleen äidille ja isä tapaa heitä keskimäärin joka toinen viikonloppu. Yhteiskunta siis määrittää edelleen äidin lasten ensisijaiseksi vanhemmaksi ja lähihuoltajaksi, vaikka isällä olisi yhtäläinen kyky ja oikeus huolehtia lapsistaan – ja lapsilla oikeus isäänsä.


Marja Toivio (s.1955) tarttuu tähän epäkohtaan toisessa romaanissaan Lastani et tapaa. Päähenkilönä on avioeroja ja huoltajuuskiistoja työkseen setvivä juristi Katariina Elosalo, joka saa asiakkaakseen miehensä pahoinpitelemäksi joutuneen Sinin. Sini hakee lastensa yksinhuoltajuutta ja hyvitystä kokemastaan vääryydestä, vaikka hän ei itsekään ole epävakautensa ja juomisongelmansa kanssa aivan pitävillä kantimilla. Sinin vanhin tytär Veera joutuu huolehtimaan äidistään ja nuoremmista sisaruksistaan.


Katariinan omassa elämässäkään ei ole kaikki kunnossa. Salarakas-kollega paljastuu itsekkääksi ja tunteettomaksi peluriksi ja kuolemaa tekevä äiti nostaa pintaan muistot vanhempien erosta ja isän menettämisestä. Lieneekö traumaattisessa isäsuhteessa syy Katariinan tapaan ajatella muista naisista jopa provosoivan negatiivisesti? Goottityttö Veeran ja Katariinan ystävystyminen on romaanin miltei ainoa toimiva ihmissuhde.


Marja Toivio on ammatiltaan juristi, ja Lastani et tapaa kuvaa oikeusprosessien eri vaiheita asiantuntevasti ja mielenkiintoisesti. Oikeussalien draama, juristien keskinäiset valtasuhteet ja asianajajien töisevä arki muodostaa juonenkulun punaisen langan vahvemmin kuin varsinainen ykkösaihe, huoltajuuskiista ja isän oikeus vanhemmuuteen, vaikka hän olisikin syyllistynyt heikkona hetkenä lyömään vaimoaan. Toivion mukaan mies on siis kykenevä hyvään vanhemmuuteen, vaikka hän olisikin ollut joskus väkivaltainen (muita kuin lapsiaan kohtaan).


Lastani et tapaa kertoo rakkaudessa pettyneistä, loukatuista ja satutetuista ihmisistä, siitä millaista elämä on raadollisimmillaan: keinoja ei kaihdeta, vaan valehdellaan ja juonitellaan sumeilematta. Omatunto on vaiennettu ja valjastettu palvelemaan kostoa.


Toisaalla:
Amusa Kulttuuritori
HS: Huoltajuuskiistoissa käytetään likaisia keinoja

Kommentit

  1. Tästä aihepiiristä tuli tässä A2:eroillassa. Lasten kannalta nämä ovat aina ikäviä ja lapsi kärsii eniten.

    VastaaPoista
  2. Se on totta. Kun aikuiset ovat tunteidensa vietävinä, on lasten asema usein vaikea.

    VastaaPoista
  3. Mielenkiintoinen kirja. Aihepiiri liippaa läheltä, koska olen työssäni lasten kanssa tekemisissä ja aihe on osa työtäni. Herkkä teema tällä kirjalla.

    VastaaPoista
  4. Toivottavasti tämä kirja herättelisi vanhempia ja saisi jo etukäteen pohtimaan ja päättämään ettei ikinä lähde tällaiselle tielle jos ero osuu kohdalle.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama