Siirry pääsisältöön

Marja Toivio: Lastani et tapaa


Arktinen Banaani 2013
352 sivua


Lähes puolet suomalaisista avioliitoista päättyy eroon, avoliitoista varmaan vielä suurempi osa. Pahimmissa tapauksissa päädytään käräjille riitelemään lasten huoltajuudesta. Useimmitenhan lapset jäävät edelleen äidille ja isä tapaa heitä keskimäärin joka toinen viikonloppu. Yhteiskunta siis määrittää edelleen äidin lasten ensisijaiseksi vanhemmaksi ja lähihuoltajaksi, vaikka isällä olisi yhtäläinen kyky ja oikeus huolehtia lapsistaan – ja lapsilla oikeus isäänsä.


Marja Toivio (s.1955) tarttuu tähän epäkohtaan toisessa romaanissaan Lastani et tapaa. Päähenkilönä on avioeroja ja huoltajuuskiistoja työkseen setvivä juristi Katariina Elosalo, joka saa asiakkaakseen miehensä pahoinpitelemäksi joutuneen Sinin. Sini hakee lastensa yksinhuoltajuutta ja hyvitystä kokemastaan vääryydestä, vaikka hän ei itsekään ole epävakautensa ja juomisongelmansa kanssa aivan pitävillä kantimilla. Sinin vanhin tytär Veera joutuu huolehtimaan äidistään ja nuoremmista sisaruksistaan.


Katariinan omassa elämässäkään ei ole kaikki kunnossa. Salarakas-kollega paljastuu itsekkääksi ja tunteettomaksi peluriksi ja kuolemaa tekevä äiti nostaa pintaan muistot vanhempien erosta ja isän menettämisestä. Lieneekö traumaattisessa isäsuhteessa syy Katariinan tapaan ajatella muista naisista jopa provosoivan negatiivisesti? Goottityttö Veeran ja Katariinan ystävystyminen on romaanin miltei ainoa toimiva ihmissuhde.


Marja Toivio on ammatiltaan juristi, ja Lastani et tapaa kuvaa oikeusprosessien eri vaiheita asiantuntevasti ja mielenkiintoisesti. Oikeussalien draama, juristien keskinäiset valtasuhteet ja asianajajien töisevä arki muodostaa juonenkulun punaisen langan vahvemmin kuin varsinainen ykkösaihe, huoltajuuskiista ja isän oikeus vanhemmuuteen, vaikka hän olisikin syyllistynyt heikkona hetkenä lyömään vaimoaan. Toivion mukaan mies on siis kykenevä hyvään vanhemmuuteen, vaikka hän olisikin ollut joskus väkivaltainen (muita kuin lapsiaan kohtaan).


Lastani et tapaa kertoo rakkaudessa pettyneistä, loukatuista ja satutetuista ihmisistä, siitä millaista elämä on raadollisimmillaan: keinoja ei kaihdeta, vaan valehdellaan ja juonitellaan sumeilematta. Omatunto on vaiennettu ja valjastettu palvelemaan kostoa.


Toisaalla:
Amusa Kulttuuritori
HS: Huoltajuuskiistoissa käytetään likaisia keinoja

Kommentit

  1. Tästä aihepiiristä tuli tässä A2:eroillassa. Lasten kannalta nämä ovat aina ikäviä ja lapsi kärsii eniten.

    VastaaPoista
  2. Se on totta. Kun aikuiset ovat tunteidensa vietävinä, on lasten asema usein vaikea.

    VastaaPoista
  3. Mielenkiintoinen kirja. Aihepiiri liippaa läheltä, koska olen työssäni lasten kanssa tekemisissä ja aihe on osa työtäni. Herkkä teema tällä kirjalla.

    VastaaPoista
  4. Toivottavasti tämä kirja herättelisi vanhempia ja saisi jo etukäteen pohtimaan ja päättämään ettei ikinä lähde tällaiselle tielle jos ero osuu kohdalle.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin...

Markus H. Korhonen: Puistola

Urbaanin oululaisuuden kannalta vilkkaassa paikassa sijaitsee vuonna 1912 valmistunut Asunto-osakeyhtiö Puistola. Iso- ja Pakkahuoneenkatujen risteyksen luoteiskulmassa oleva – tätä nykyä vaaleanpunainen – viisikerroksinen kivirakennus veikeine kulmineen, käänteineen, ikkunoineen ja kattomuotoineen herättää sukupolvesta toiseen ohikulkijan huomion, olipa ohikulkija sitten avojalakanen oululainen tai tullista tullut . Nyt kun Oulun keskusta hakee Valkean rakentamisen myötä uutta ilmettään – ja luoja paratkoon, löytää sen toivottavasti joskus – on miltei lohdullista ajatella judeng-tyyliä henkivän Puistolan ajatonta eleganssia. Legendaarisen kulttuurihistorioitsijan  Markus H. Korhosen historiakatsauksessa rakennustekniset seikat jäävät sivusosaan: painopiste on kulttuuri- ja sosiaalihistoriassa. Keskieurooppalaista myöhäisjugendia edustavan Puistolan nykyinen väritys ei ole alkuperäinen. Alkuperäinen ulkoseinäväri luokiteltiin 1990-luvulla tehdyissä tutkimuksissa persik...

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala ...