Siirry pääsisältöön

Essi Kummu: Lasteni tarina


 

Tammi 2014
194 sivua


Jos minä laulan sinulle, sidon itseni sinuun kultanyörein, kultaköysin, kannan sinua itsessäni näkymättömin hopealangoin, sinä kysyt enkö muka jo kanna, veljesi tuolla tavalla tuolla, ihan päätöntä menoa, en minä tällaista valinnut.

Onni on perhe, lapset, yhteinen koti. Kaksosvauvat kietovat pulleanpehmoiset kätensä äidin kaulaan ja äiti rakastaa heitä koko sydämestään, antaumuksella.

Tai sitten lapset syntyvät aivan liian paljon ennen aikojaan ja äidin sylin sijasta he makaavatkin keskolassa letkujen ja laitteiden ympäröimänä. Lääketieteestä, lääkäreistä ja hoitajista tuleekin heidän vanhempiaan. Äidin ja lasten väliin kasvaa röykkiöittäin kaikkea ylimääräistä: hoitotoimenpiteitä, hätäkasteita, elvytyksiä. Hengityskone määrää elämän rytmin. Ja kuolema on koko ajan lähellä, kädenmitan päässä.


Lapset onneksi selviävät, mutta minäkertoja-äidin pitäisi osata olla nyt onnellinen ja rakastava vanhempi. Mutkaton ja rento, vaikka mielessä pyörii toinen toistaan vaikeampia kysymyksiä. Osaanko minä? Pystynkö minä? Jaksanko? Kykenenkö rakastamaan lapsiani pelotta, uskallanko luottaa, että elämä kantaa?


Äitiystarinan ohella Kummu luotaa myös sukunsa taustoihin ja sen puhumattomuuden perinteeseen. Sodassa traumatisoituneet miehet ovat valaneet mykkyyden vaimoihinsa ja lapsiinsa ja he puolestaan siirtävät sen jälkipolville. Kummun näkökulma historiaan on reflektiivinen, syvälliseen ymmärrykseen pyrkivä.


Olen lukenut nyt perätysten kaksi oululaiskirjailijan omaelämäkerrallista uutuusromaania. Siinä missä Joni Skiftesvik jättää Valkoisessa Toyotassaan sisimmät ajatuksensa perkaamatta, on Essi Kummu kaikessa avoin. Tällainen rehellisyys on hätkähdyttävää ja se herättää myös lukijan tunteet ja aistit. 


Kummu kirjoittaa jälleen kerran todella taitaen ja kauniisti. Hänellä on suorastaan maaginen kyky rytmittää teksti eläväksi ja koskettavaksi.


Toisaalla:
Kodin kuvalehti: Essi Kummu: Äiti joka menee metsään
Tuhansia sivuja
Kirjavinkit

Kommentit

  1. Tämä kuulostaa upealta kirjalta. Kävin heti arvioisi luettuani kirjaston sivuilla varaamassa. Itse olen synnyttänyt kolme keskoslasta, joten tunnelmissakin voi löytyä tuttua.

    Sodan tarumatisoimat miehet on aihe, josta ehkä aletaan kirjoittaa kunnolla vasta nyt. Hyvä, että nyt.

    VastaaPoista
  2. Upea, koskettava teos! Ja oli kiva myös löytää blogisi :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama