Essi Kummu: Lasteni tarina

 
Tammi 2014
194 sivua

Jos minä laulan sinulle, sidon itseni sinuun kultanyörein, kultaköysin, kannan sinua itsessäni näkymättömin hopealangoin, sinä kysyt enkö muka jo kanna, veljesi tuolla tavalla tuolla, ihan päätöntä menoa, en minä tällaista valinnut.

Onni on perhe, lapset, yhteinen koti. Kaksosvauvat kietovat pulleanpehmoiset kätensä äidin kaulaan ja äiti rakastaa heitä koko sydämestään, antaumuksella.

Tai sitten lapset syntyvät aivan liian paljon ennen aikojaan ja äidin sylin sijasta he makaavatkin keskolassa letkujen ja laitteiden ympäröimänä. Lääketieteestä, lääkäreistä ja hoitajista tuleekin heidän vanhempiaan. Äidin ja lasten väliin kasvaa röykkiöittäin kaikkea ylimääräistä: hoitotoimenpiteitä, hätäkasteita, elvytyksiä. Hengityskone määrää elämän rytmin. Ja kuolema on koko ajan lähellä, kädenmitan päässä.

Lapset onneksi selviävät, mutta minäkertoja-äidin pitäisi osata olla nyt onnellinen ja rakastava vanhempi. Mutkaton ja rento, vaikka mielessä pyörii toinen toistaan vaikeampia kysymyksiä. Osaanko minä? Pystynkö minä? Jaksanko? Kykenenkö rakastamaan lapsiani pelotta, uskallanko luottaa, että elämä kantaa?

Äitiystarinan ohella Kummu luotaa myös sukunsa taustoihin ja sen puhumattomuuden perinteeseen. Sodassa traumatisoituneet miehet ovat valaneet mykkyyden vaimoihinsa ja lapsiinsa ja he puolestaan siirtävät sen jälkipolville. Kummun näkökulma historiaan on reflektiivinen, syvälliseen ymmärrykseen pyrkivä.

Olen lukenut nyt perätysten kaksi oululaiskirjailijan omaelämäkerrallista uutuusromaania. Siinä missä Joni Skiftesvik jättää Valkoisessa Toyotassaan sisimmät ajatuksensa perkaamatta, on Essi Kummu kaikessa avoin. Tällainen rehellisyys on hätkähdyttävää ja se herättää myös lukijan tunteet ja aistit. 

Kummu kirjoittaa jälleen kerran todella taitaen ja kauniisti. Hänellä on suorastaan maaginen kyky rytmittää teksti eläväksi ja koskettavaksi.


Toisaalla:
Kodin kuvalehti: Essi Kummu: Äiti joka menee metsään
Tuhansia sivuja
Kirjavinkit