Siirry pääsisältöön

Joni Skiftesvik: Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja


WSOY 1983

Työhön liittyvä lukuprojekti sysäsi minut Pohjois-Suomen kirjaklassikoiden pariin. Aloitin urakan Joni Skiftesvikin palkitulla esikoisteoksella Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja (1983).

Skiftesvikiä on luonnehdittu Pentti Haanpään veroiseksi novellin mestariksi, ja aloitusnovelli "Aavistaja" osoittaakin, ettei vertaus ole tuulesta temmattu. Sota-aikaan sijoittuva novelli kertoo Eilan isästä, joka varustautuu kaikin mahdollisin tavoin vihollisen hyökkäyksen varalle ja jolle muut naureskelevat. Myös Eilaa pilkataan isän puuhien vuoksi. Itse tapahtumien kulku kerrotaan takaumana. Eilan äiti on Skiftesvikin tuotannolle tyypillinen naishahmo: nöyryytetty ja arjen rosoisuudesta liikaakin osakseen saanut, mutta omalla tavallaan ylpeä ja rohkea nainen.

Puhalluskukkapojan neljästätoista novellista mieleeni jäi parhaiten juuri "Aavistaja", huviteltta-aiheinen "Piippolaan" sekä vahvatunnelmainen niminovelli "Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja", jonka taustalla on 1960-luvulla sattunut hukkumistapaus kirjailijan kotiseudulla Haukiputaan Martinniemessä.

Skiftesvik-suosikkeihini lukeutuvat myös Viltteri ja Mallu -kertomukset, joita Puhalluskukkapojassa on kaksin kappalein. Ensiesiintymisensä autoja rassaava Viltteri tekee novellissa "Vanha mies", jonka pääosassa on kuitenkin teini-iän vinkeisiin jämähtänyt, ei enää niin nuori Öövini.

"Vanha mies" on yksi kolmesta novellista, joita Skiftesvik on käyttänyt Matti Ijäksen ohjaaman, kulttimaineeseen nousseen Katsastus-elokuvan (1988) pohjana.

Viltteri pääsee pääosaan "Vanhalle miehelle" jatkoksi kirjoitetussa "Näprääjässä". Lujatahtoinen ja sanavalmis Mallu on synnyttänyt käsipuolen poikavauvan, jonka todennäköinen isä ikuinen tyhjätasku ja kovan onnen koettelema Viltteri on. Mallun veli Junnu, joka on novellin kertoja, luo Viltterista varsin osuvan henkilökuvan:
    Viltteri oli ollut aina näprääjä.
    Niin kauan kuin muistin hän oli näprännyt. Ei mitään suurta, sellaista pientä ja vähäarvoista.
    Se oli aivan pentu, kun se osti loppuunajettuja moponresuja ja tuhrasi niiden kanssa iltakaudet. Niihin se haaskasi vähät rahansa. Mopoilla jaa omatekoisilla rakkineilla se päryytteli pitkin kyliä silloin harvoin kuin sai ne kulkemaan. Se ei lukenut läksyjä eikä välittänyt koulusta. Se vain näpräsi.
Harvassa kirjallisessa hahmossa on niin maanläheistä särmää kuin Viltteri ja Mallu -novellien henkilöissä. Junnun tokaisema ”pikku vikoja, heleppo korjata” sopisi elämänasenteeksikin.

Kommentit

  1. Viltteri ja Mallu -novellit on koottu kokoelmaan Viltteri ja Mallu (2003): http://oulu.ouka.fi/kirjasto/kirjailijat/skiftesvik/viltteri.htm.

    VastaaPoista
  2. Olen monesti pyöritellyt Skiftesvikin teoksia kirjastossa, mutta en ole tainnut lukea vielä yhtään. Hyi minua, häpeän ;) Kiitos muistutuksesta, S:n kirjoja pitää ehdottomasti lainata ja lukea.

    VastaaPoista
  3. Viltteri ja Mallu -novelleista on helppo aloittaa. :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Markus H. Korhonen: Puistola

Urbaanin oululaisuuden kannalta vilkkaassa paikassa sijaitsee vuonna 1912 valmistunut Asunto-osakeyhtiö Puistola. Iso- ja Pakkahuoneenkatujen risteyksen luoteiskulmassa oleva – tätä nykyä vaaleanpunainen – viisikerroksinen kivirakennus veikeine kulmineen, käänteineen, ikkunoineen ja kattomuotoineen herättää sukupolvesta toiseen ohikulkijan huomion, olipa ohikulkija sitten avojalakanen oululainen tai tullista tullut . Nyt kun Oulun keskusta hakee Valkean rakentamisen myötä uutta ilmettään – ja luoja paratkoon, löytää sen toivottavasti joskus – on miltei lohdullista ajatella judeng-tyyliä henkivän Puistolan ajatonta eleganssia. Legendaarisen kulttuurihistorioitsijan  Markus H. Korhosen historiakatsauksessa rakennustekniset seikat jäävät sivusosaan: painopiste on kulttuuri- ja sosiaalihistoriassa. Keskieurooppalaista myöhäisjugendia edustavan Puistolan nykyinen väritys ei ole alkuperäinen. Alkuperäinen ulkoseinäväri luokiteltiin 1990-luvulla tehdyissä tutkimuksissa persikanke