Siirry pääsisältöön

Antti Tuuri: Wallenberg


Otava 2004
254 sivua

Wallenberg on neljäs Antti Tuurin Äitini suku -sarjan romaaneista, mutta sen voi lukea ilman sarjan aiempien osien (Eerikinpojat, Ullan kirja, Muukalaiset) tuntemusta.

Wallenberg perustuu tositapahtumiin 1700-luvun lopun Pohjanmaalla. Lasimestari Jaakko Wallenberg (1756-1798) perusti böhmeläisen uskonlahkon, joka kritisoi kirkon muodollisia oppeja ja jossa valaistumista etsittiin ihmisen sisimmästä, omasta sydämestä. Kirkko syytti Wallenbergia harhaoppisuudesta ja jumalanpilkasta ja hänet tuomittiin kuolemaan. Tuomio lievennettiin vankeudeksi, mutta Wallenberg menehtyi Hämeen linnassa. Satoja kannattajia saanut herätysliike kuihtui pian karismaattisen johtajansa kuoleman jälkeen.

Romaanin kansilieve kertoo Tuurin kiinnostuneen aiheesta, koska ei voinut uskoa, että tuon ajan pohjalaiset olisivat ajautuneet edesvastuuttomasti vararikkoon tai osallistuneet sellaisiin julkisiin orgioihin, joista Wallenbergia syytettiin. Romaanissa tapahtumat kerrotaan Wallenbergin oppipojan Kustaa Qvickströmin näkökulmasta. Dialogia kirjassa ei ole laisinkaan, mutta valittu näkökulma tähdentää yksilön kokemusta osana historian tapahtumia. 

Uskonelämän ohella Tuuri kuvaa mielenkiintoisesti lasinmestarin työtä ja lasin valmistusta 1700-luvulla. Wallenberg ja Qvickström käyvät hakemassa oppia myös Nybyn lasitehtaalta Iin Olhavasta, joka oli aikanaan Suomen huomattavin lasiruukki. Lasitehtaan omistaja, oululainen kauppaneuvos Johan Nylander kuvataan kiivasluonteisena ja vaikeana ihmisenä, joka kuitenkin leppyy yhtä nopeasti kuin tulistuukin. 

Pidän Tuurin kirjoissa erityisen paljon siitä, että ne houkuttelevat kuin varkain pohtimaan elämän ja olemassaolon tarkoitusta olematta kuitenkaan millään tavoin alleviivatusti syvällisiä. Wallenbergissa keskeiseksi vertauskuvaksi nousee lasi ja sen valmistus:

Minä sovin lasifabrikanttien kanssa, että puhaltaisin lasipulloja Falanderille Vaasaan ja saisin siitä hyvästä itselleni palkaksi akkunalasia, jota Strömmer ja Söderbergit puhalsivat. Miellyin lasin puhaltamiseen ja aloin pitää sitä lasin leikkaamista isompana taitona, vaikka leikkaaminenkin on oikein tehtynä vaikeaa työtä; kauniisti valoa antavan akkunan rakentaminen oikean muotoisiksi kolmioiksi ja neliöiksi ja viisikulmioiksi, joka on ihmisen mitta.

Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Kaarina Niskala: Valkovuokkojen villat: Toppilansalmen huvilat ja puutarhat

Oulun tervaporvariajan vauraus näkyi kaupungissa monella tavalla. Toppilan sataman yhteyteen rakennettiin 1800-luvun lopulla hienoja huviloita, joista muutamat (tosin todellakin vain muutamat) ovat säilyneet nykypäiviin saakka. Tunnetuin näistä säilyneistä on kauppaneuvos Johan Wilhelm Snellmanin vuonna 1859 rakennuttama, tyttärensä mukaan nimeämä Hannala . Kulttuurihistoriallisesti merkittävän alueen ensimmäiset, Mallasjuomatehtaan rakennukset valmistuivat jo muutamaa vuotta aiemmin. Valkovuokkojen villat kuvaa oululaista huvilaelämää 1800-luvun puolivälistä toiseen maailmansotaan. Huviloiden lisäksi kerrotaan niitä ympäröineiden suurten ja kauniiden puutarhojen historiasta – ja mikä kiinnostavinta – villojen asukkaista. Juuri heidän elämäntarinansa luovat mikrohistoriallisen näkymän entisaikojen huvilamiljööseen. Lähemmin tarkastellaan pariakymmentä huvilaa. Erakkoluonteiset [Ravanderin] veljekset, jotka olivat perineet komean mustan Lincoln-auton, matkustivat huvilalleen To...
2 kommenttia
Lue lisää

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala ...
4 kommenttia
Lue lisää