Siirry pääsisältöön

Arja Tiainen: Lapsilta kielletty


WSOY 2012
80 sivua


Arja Tiaisen (s. 1947) edellinen runokokoelma Tää tojota ei lähe liikkeelle (2006) oli kirjallinen helmi, jonka voimaannutti lukijankin: "Sais ohittaa luuserit, tietyökoneet, kaikki.”

Myös Tiaisen uusin kokoelma vannoo ironian ja arjen läheisyyden voimaan.  Feministinen ja epäsovinnaisuuksia kaihtamaton elämänasenne on edelleen tallella. En siis ole samaa mieltä Savon Sanomien kriitikon kanssa, jonka mielestä Tiaisen runojen ”meno on hyytynyt alustaviksi muistiinpanoiksi ja puhekielisiksi pikapiirroiksi”. Ymmärtämätöntä arvostelua, sanon minä. Jos muutama kohta olisikin kaivannut oikolukua, ei se tee koko kokoelmasta puolitekoista.


Monissa Lapsilta kielletyn runoissa on aavistus haikeutta ja kaipuuta edesmennyttä puolisoa kohtaan: ”Tästä olisi hänen kanssaan lysti jutella.” Usein elämänkumppani on läsnä tunteena ja tietoisuutena:


Tulin kotiin aamuauringossa.
Kiirastulta piisaa. Kävelin kapakasta
toiseen. Ihan vaan että jostain tulisin
myöhään. Naapurit näkisivät. Jossain se oli.
Sitä laatii lavasteita.
Sinä tiedät miten asiat ovat.


Postmodernin ajan feministi voi huoletta myöntää, että ”Hyvä jos mies hallitsee koneet koska minä en. / Löytää perille kun matkaillaan.” Toisen osaaminen ei ole itseltä pois, vaan jotain lisää. Eihän kertojaminäkään ole iäti muuttumaton, vain yhdenlainen ja yhteen muottiin sopiva. Hän on samanaikaisesti vahva ja heikko, itsenäinen ja kaipaava, nuori ja vanha, köyhä ja rikas, idealisti ja realisti. 


Kun teemana on niinkin suuri asia kuin rakkaus, on vaarana sortua imeliin korusanoihin ja pateettisiin asetelmiin. Tiaisen runoissa ei tällaisiin haksahdeta, kiitos maanläheisen ja konstailemattoman näkökulman.


Runokirja ilman suurta rakkautta on paskaa.
Eräänlaista opinnäytettä
korkeintaan.
Luettu, sivistytty.
Sivistys-sanan Lönnrot keksi
pellavanloukuttamisesta.
Sievistää – se että kaikki on tasapäistä.
Viivottimella vedettyä.
Sun pellavas.


Muualla:
Hesarin arvostelu
YLE Lappi / Juha Pikkarainen

Kommentit

  1. Mm, tuo edellinen Tiaisen kokoelma viehätti minuakin sen verran että kai tämäkin pitää luettavaksi hakea.

    VastaaPoista
  2. Tää tojota ei lähe liikkeelle on eittämättä hilpeämpi kuin Lapsilta kielletty.

    VastaaPoista
  3. Mahtavaa! Tekstinäytteiden perusteella yhdyn kyllä sinun mielipiteesi enemmän kuin tuon siteeraamasi kriitikon. Mutta luenpa itse kun ennätän, Tiaista onkin tullut luettua aivan liian vähän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen itse Tiaisen suhteen varsin myöhään herännyt, sillä tutustuin hänen runoihinsa vasta Tojotan myötä.

      Poista
  4. Minäkin bongasin tämän vasta, ja uutuutena se kiinnostaa erityisesti. Minusta kansi on hieno, ja hertättää tunteita. Kirjoituksesi perusteella tosiaan kannattaisi tutustua!

    Lupasin vuoden alussa pitää blogissani enemmän lyriikkaa esillä, mutta vähiin se on jäänyt jostakin syystä. Tällähän voisi taas kokeilla. :-)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin...

Markus H. Korhonen: Puistola

Urbaanin oululaisuuden kannalta vilkkaassa paikassa sijaitsee vuonna 1912 valmistunut Asunto-osakeyhtiö Puistola. Iso- ja Pakkahuoneenkatujen risteyksen luoteiskulmassa oleva – tätä nykyä vaaleanpunainen – viisikerroksinen kivirakennus veikeine kulmineen, käänteineen, ikkunoineen ja kattomuotoineen herättää sukupolvesta toiseen ohikulkijan huomion, olipa ohikulkija sitten avojalakanen oululainen tai tullista tullut . Nyt kun Oulun keskusta hakee Valkean rakentamisen myötä uutta ilmettään – ja luoja paratkoon, löytää sen toivottavasti joskus – on miltei lohdullista ajatella judeng-tyyliä henkivän Puistolan ajatonta eleganssia. Legendaarisen kulttuurihistorioitsijan  Markus H. Korhosen historiakatsauksessa rakennustekniset seikat jäävät sivusosaan: painopiste on kulttuuri- ja sosiaalihistoriassa. Keskieurooppalaista myöhäisjugendia edustavan Puistolan nykyinen väritys ei ole alkuperäinen. Alkuperäinen ulkoseinäväri luokiteltiin 1990-luvulla tehdyissä tutkimuksissa persik...

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala ...