Siirry pääsisältöön

Antti Tuuri: Rauta-antura

Otava 2012
336 sivua


Ihastukseni Antti Tuurin kirjoihin ei ole laantunut sitten Kylmien kyytimiehen (2007). Tämän syksyn uutuus Rauta-antura jatkaa Äitini suku -sarjaa ollen sen kahdeksas, itsenäinen osa. 


Rauta-antura johdattaa lukijansa Lapin sotaan ja syksyn 1944 räntäsateisiin: 19-vuotias Heikki Ojala joutuu joukko-osastonsa mukana Tornion taisteluihin ja sieltä saksalaisten perässä kohti pohjoista. Kerronta etenee Tuurille ominaiseen tapaan kronikoiden ja neutraalin toteavasti. Tapahtumia ei kuvailla tai kommentoida laatusanoilla. Veijo Hietala kutsuukin Tuurin kertojaa osuvasti viattomaksi kertojaksi. Tuurin henkilöt ovat tavallisia, historian tapahtumien pyörteisiin ajautuneita ihmisiä, kuin keitä tahansa.  

Taisteluita kertojana toimiva Heikki Ojala ei juurikaan kuvaa, mutta sen seurauksia kylläkin: ruumiskasoja, maahan jäätyneitä saksalaisia, poltetun Lapin lohdutonta maisemaa: 


Joen takana Ruotsin puolella oli Ylitornion kirkonkylä polttamattomana mutta tällä puolella jokea ei ollut ehjänä yhtään rakennusta: saksa oli mennessään räjäyttänyt nurin sähköpylväätkin.

Sodan mielettömyyden ja ristiriitaisuuden vertauskuvaksi asetetaan saksalaisten kanssa heilastelleet suomalaisnaiset, joista kenelläkään ei ole hyvää sanaa sanottavanaan. Ojalan joukkue määrätään saattelemaan kahtatoista saksalaisten morsiamena ollutta naista Ouluun tuomittavaksi.

Kapteeni selitti nyt meille isoon ääneen, että naiset olivat saksalaisten jälkeensä jättämiä kenttähuoria, joita vävypojat eivät olleet viitsineet raahata mukanaan, vaikka olivat vannoneet naisille joskus ikuista rakkautta jalkoväliin päästäkseen; meidän tehtävämme oli viedä naiset nyt Ouluun - -

Hyvän ja pahan, oikean ja väärän raja osoittautuu kaikella tavalla suhteelliseksi ja muuttuvaksi. Naiset on sysätty sodan tapahtumien myötä kaksinkertaiseen marginaaliin: ensin heidät hylkäävät saksalaiset, sitten suomalaiset. Tässä mielessä Rauta-antura osuu vähemmän mairittelevaan historiaamme. 

Muualla:

Turun Sanomat

Tsekkaa myös nämä:
Antti Tuuri: Ikitie
Antti Tuuri: Wallenberg

Kommentit

  1. Lopetin juuri tämän lukemisen. Minäkin olen Tuuri-fani, mutta tästä ei tullut suosikkiani. Sen sijaan kirjan sisältö oli vaikuttavaa ja sai pohtimaan erityisesti saksalaisten morsianten asemaa. Eiväthän useimmat tehneet mitään sen kummempaa kuin mitä nuorten naisten ja miesten välillä helposti tapahtuu. Toisaalta ympäristön vihaankin pystyy samaistumaan kun ajattelee poltettua Lappia. Kiehtova, hirvittävä aihe ja ehkä kuitenkin liian vaiettu, vaikka nyt sitä on alettu paljon käsitellä kaunokirjallisuudessa.

    Hieno arvio muuten tämä, kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi. :) Kylmien kyytimies on mulle se paras ja kiinnostavin Tuurin romaani, jos kohta ei Rauta-anturakaan huono ollut. Kaikkea muuta.

      Lapin sota ja saksalaisten aika Pohjois-Suomessa on nyt jollain tapaa framilla (esim. Ketun Kätilö).

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin...

Kaarina Niskala: Valkovuokkojen villat: Toppilansalmen huvilat ja puutarhat

Oulun tervaporvariajan vauraus näkyi kaupungissa monella tavalla. Toppilan sataman yhteyteen rakennettiin 1800-luvun lopulla hienoja huviloita, joista muutamat (tosin todellakin vain muutamat) ovat säilyneet nykypäiviin saakka. Tunnetuin näistä säilyneistä on kauppaneuvos Johan Wilhelm Snellmanin vuonna 1859 rakennuttama, tyttärensä mukaan nimeämä Hannala . Kulttuurihistoriallisesti merkittävän alueen ensimmäiset, Mallasjuomatehtaan rakennukset valmistuivat jo muutamaa vuotta aiemmin. Valkovuokkojen villat kuvaa oululaista huvilaelämää 1800-luvun puolivälistä toiseen maailmansotaan. Huviloiden lisäksi kerrotaan niitä ympäröineiden suurten ja kauniiden puutarhojen historiasta – ja mikä kiinnostavinta – villojen asukkaista. Juuri heidän elämäntarinansa luovat mikrohistoriallisen näkymän entisaikojen huvilamiljööseen. Lähemmin tarkastellaan pariakymmentä huvilaa. Erakkoluonteiset [Ravanderin] veljekset, jotka olivat perineet komean mustan Lincoln-auton, matkustivat huvilalleen To...

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala ...