Siirry pääsisältöön

Antti Tuuri: Talvisota

Otava 1984
242 sivua

Se oli siinä kymmenennen päivän paikkeilla joulukuuta, kun nämä ensimmäiset pojat meiltä menivät. Silloin me vasta aloimme käsittää, mitä kaikkea sota voisi meille kullekin kohdalle tuoda. Kaatuneet olivat meille tuttuja poikia kaikki jo kotipitäjästä ja täällä oli pari kuukautta saatu elää niiden kanssa aivan vieri vieressä ja sitten niitä äkkiä ei ollutkaan. Tai oli vain ruumis.
Talvisota on Antti Tuurin Hakalan suvun vaiheista kertovan Pohjanmaa -sarjan kolmas osa. Muita osia en ole lukenut. Minulle Tuurilta tutumpi on Äitini suku -sarja, josta ilmestyi viime syksynä kahdeksas kirja, Rauta-antura.

Tuurin romaani kuvaa talvisotaa tavallisen rivisotilaan silmin. Minäkertojana on Martti Hakala, joka kuuluu Pohjanmaan miehistä koottuun Jalkaväkirykmentti 23:een. Nälkä, syöpäläiset ja väsymys vaivaavat. Kovan pakkasen takia moni palelluttaa jalkansa.  Ja ”pohjimmaisena aina se kuoleman hätä”. Kaivetaan ampumahautoja, yritetään pelastaa haavoittuneita, pelätään, odotellaan vihollisen seuraavaa siirtoa. Poikia kaatuu ja Martin nuorin veli Jussi menehtyy kranaatinheittimen osumaan Taipaleenjoella.


Kerrontatyyli on tuttua Tuuria: toteavaa, hivenen lakonista. ”Ruokaa ei tullut, ja syöjistäkin olisi ollut pula.” Suoraa dialogia on vain muutamassa kohdassa. Vivahteiden makustelu jätetään lukijan hommaksi, rivien väliin.


Takakansitekstin mukaan Talvisota perustuu sodassa mukana olleiden haastatteluihin ja kertomuksiin sekä sotapäiväkirjoihin. Kertomuksesta huokuukin vahva autenttisuuden tuntu: näin todella tapahtui. Minäkerronnan ja rivisotilaan kokemuksen kautta yksilön kokemuksesta tulee osa laajempaa historiaa.


Tuuri kuvaa maailmaa, jossa elämä on monin tavoin kovempaa kuin nykyään, mutta myös selkeämpää: pohjalaisen miehen kuuluu pitää sanansa ja puolustaa isänmaataan viimeiseen saakka. Kuolluttakaan kaveria ei jätetä. Silti Tuuri välttää paatoksen ja runebergiläisen ylevyyden.


Se, miten suomalaiset pärjäsivät venäläisten moninkertaista ylivoimaa vastaan, hämmästyttää. Kun Suomen ja Venäjän välille solmittiin rauha 13.3.1940, nousi vihollisen puolelta monta sataa miestä, mutta Hakalan komppaniassa on jäljellä vain kahdeksan sotilasta. 

Naapuri rupesi näyttelemään meille valokuvia venäläisistä ihmisistä, miehistä, naisista ja lapsista, tarjosivat meille mahorkkaa. Meillä ei ollut mitään tarjottavaa. Emme olleet uskaltaneet jättää aseita asemiin ja venäläiset osoittelivat aseitamme ja selittivät jotakin ja irvistelivät, näyttivät tyhjiä käsiään ja pyrkivät halailemaan.

Muualla:
Jokken kirjanurkka
Kirjan nurkkaan


Kommentit

  1. Hienoa että olet lukenut tämän, filmi tuli tv:stäkin hiljattain.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama