Siirry pääsisältöön

Pirjo Hassinen: Popula


Otava 2012
318 sivua
 

Pirjo Hassinen taitaa ihmissuhdedraaman ja dekkarikerronnan kutomisen samaan tarinaan. Finlandia-ehdokkaana olleessa ja Savonia-palkitussa Populassa vahvin viritys syntyy kuitenkin yhteiskunnallisista aineksista.

Viisikymppinen harrastelijataiteilija Pirjo Vainio ja hänen raamikas naapurinsa Perttu viihtyvät toistensa seurassa kohtaloidensa yhdistäminä. Paljoa ei silti tapahdu, vaikka kahdella yksinäisellä olisi monta tilaisuutta tehdä itseään tykö. Pirjon ja Pertun suhde on voimallisesti potentiaalinen, enemmänkin tunnelmana kuin tekoina läsnä.

Romaanin jännitysjuoni rakentuu työttömäksi jäävän Pertun kytköksistä oikeistopopulistiseen Populaan, jonka ykkösmies Jukka Kalmari, "unesta herättäjä", on omiensa messias: "
Kalmarin puhuessa epämääräinen oikeassa olemisen tunne alkoi muokkaantua yhteiseksi selkärangaksi."
Poliittisten kuvioiden vertautuminen tosielämään on ehkä liiankin ilmeistä, mutta se miten Hassinen osoittaa osattomuuden ja tarpeettomuuden tuntemukset ja seuraukset, on havainnollista. Mistä oikeistopopulismi ammentaa voimansa? Kuinka lyhyt on matka hyvistä aikomuksista huonoon lopputulokseen? Mihin suuntaan me olemme kansakuntana matkalla?
 

Hassisen tyyli luottaa aistien muistiin: tuoksuihin, makuihin ja kosketuksiin. Toiminnantäyteistä loppua kohden vähempikin vyörytys olisi riittänyt. Popula ei ole mielestäni aivan parasta Hassista (tässä olen Minnan kanssa samoilla linjoilla), mutta ajassa se on kiinni pelottavankin vahvasti.

Lieneekö Pirjoa kiehtova mutta löyhkäävä ruumiskukka sitten eräänlainen vertauskuva nykyiselle nettivihan ja yksisilmäisyyden sävyttämälle ilmapiirille?

Sitten se oli siinä. Korkeana kuin suihkulähde, kaakaonruskeana, vapisevan isoksi lerpuksi levittäytyneenä, valtaisa, ainakin metrin mittainen suippo pötkylä keskellään. Haju tuli sisään korvistakin. - - mutta että kukka, joka oli solukoltaan viaton, hämäsi hajulla, joka oli lihan ja kuoleman haju…

Muualla:
Aamun kirja

Kommentit

  1. Huh, hyvä vertaus tuo ruumiskukka-ilmapiiri. Minusta kirja on vaikuttava. Pelottava, tunnelmansa ja ajankuvamaisuutensa vuoksi. Totta, että loppuhuipennuksen olisi voinut tehdä pienemminkin, pointti olisi tullut silti selväksi. (Miksi niitä toimintaleffoissa sanotaankaan, näitä pisteitä joissa tapahtuu paljon ratkaisuja - monesti väkivaltaisia - ennen loppua?) Mutta vaikuttava siis niin, että nosti innon lukea Hassiselta lisääkin, olen lukenut Jouluvaimon tämän lisäksi, mutta siinä se taitaa ollakin.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Markus H. Korhonen: Puistola

Urbaanin oululaisuuden kannalta vilkkaassa paikassa sijaitsee vuonna 1912 valmistunut Asunto-osakeyhtiö Puistola. Iso- ja Pakkahuoneenkatujen risteyksen luoteiskulmassa oleva – tätä nykyä vaaleanpunainen – viisikerroksinen kivirakennus veikeine kulmineen, käänteineen, ikkunoineen ja kattomuotoineen herättää sukupolvesta toiseen ohikulkijan huomion, olipa ohikulkija sitten avojalakanen oululainen tai tullista tullut . Nyt kun Oulun keskusta hakee Valkean rakentamisen myötä uutta ilmettään – ja luoja paratkoon, löytää sen toivottavasti joskus – on miltei lohdullista ajatella judeng-tyyliä henkivän Puistolan ajatonta eleganssia. Legendaarisen kulttuurihistorioitsijan  Markus H. Korhosen historiakatsauksessa rakennustekniset seikat jäävät sivusosaan: painopiste on kulttuuri- ja sosiaalihistoriassa. Keskieurooppalaista myöhäisjugendia edustavan Puistolan nykyinen väritys ei ole alkuperäinen. Alkuperäinen ulkoseinäväri luokiteltiin 1990-luvulla tehdyissä tutkimuksissa persikanke