Tammi 2013
239 sivua
Veera Vaahteran esikoisromaanissa Onnellisesti eksyksissä seurattiin Emma Aaltosen pyrkimyksiä kohti oikeaa aikuisuutta, säntillisempää elämää ja tasapainoista rakkautta. Myös Rakkautta, vahingossa -romaanin Pihla, 30 vee, etsii omaa tietään, tosin kieltämättä varsin haasteellisissa puitteissa.
Kaiken piti tietenkin olla hyvin. Poikaystävä Otto on vain säikähtänyt isyyden mukanaan tuomaa vastuuta ja häipynyt meditoimaan Intiaan. Niinpä Pihlakin päättää jättää Helsingin hektisen sykkeen ja suunnata kohti lapsuutensa turvapaikkaa, idyllistä mummolaansa Tornionjokilaaksossa. Pikkukylän rauha ja maanläheinen asennoituminen auttavatkin eteenpäin, vaikka kylän ainoa tukiryhmä on tarkoitettu masentuneille äideille.
Veera Vaahteran sankarittaret eivät ole mitään tyhjäpäisiä typyköitä tai sentimentaalisia haikailijoita, jotka odottelevat prinssiä ja puolta valtakuntaa, ja siinä piileekin heidän viehätyksensä. Uskaltaisin jopa sanoa, että heissä on tiettyä feminististä ulottuvuutta, rohkeutta hypätä tuntemattomaan. He luovivat Tee se itse -asenteella eteenpäin – vaikka sitten umpihangessa:
Muistin nähneeni mummin varastossa kaksi rikkinäistä tennismailaa ja hain ne sisälle, askartelin niistä suhteellisen näppärästi kotikutoiset lumikengät. Testasin kenkiä käytännössä ja kömpelöstä ulkomuodostaan huolimatta ne pitivät minut hangen pinnalla. Laitoin repun selkään ja pistin menoksi.Romaanin tarina etenee sutjakkaasti ja tunnelma säilyy edesottamuksista huolimatta myönteisen ilmavana. Olenkin havaitsevinani Veera Vaahteran huumorissa samankaltaista suhteellisuudentajua ja lämpöä kuin mitä vaikkapa Niina Hakalahden kirjoissa esiintyy.
Lukukokemustani häiritsi vain pienoinen epätodellisuuden tuntu: noinkohan lappilaisessa pikkukylässä riittäisi komeita sulhaskandidaatteja piirittämään raskaana olevaa neitokaista? Vai pidetäänkö tässä salahauskaa peräti kokonaisen genren kustannuksella? Että suuren maailman kriteerit täyttäviä uroksia riittää pohjan perilläkin?
Kommentit
Lähetä kommentti