Siirry pääsisältöön

Antti Tuuri: Bospor Express




Otava 2013
202 sivua

Vaikka junan nimi oli Bospor Express, se pysähtyi nyt jokaisella asemalla. Jotkut niistä olivat yksin keskellä aukeita; kyliä tai kaupunkeja ei näkynyt. Muutama ihminen jokaiselle asemalle jäi tai junaan nousi päivävaunujen puolelta, ja suurten lakeuksien yksinäisyydessä asemarakennuksetkin tuntuivat ihmettelevän, mitä tekemistä ihmisillä voi olla näillä autioilla mailla.

Antti Tuuri saa kutsun Istanbulin kirjallisuusfestivaaleille, koska hänen romaaninsa Taivaanraapijat on käännetty turkiksi. Lentämistä vieroksuva kirjailija lähtee matkaan laivalla ja junalla. Aikaa kuluu tietenkin ja kirjailija-matkaaja ehtii ajattelemaan kaikenlaisia asioita. Kuolema ja eri uskontojen näkemykset elämän lopusta ja tuonpuoleisesta on mielessä usein.

Bospor Expressin pohjavire on aavistuksen viipyilevä, nostalginenkin. Jännitystä aiheuttavat myöhästelyt ja aikataulusekaannukset, ja belgradilaisen taksikuskin kilpa-ajo junan kanssa miltei pyörryttää. Kun taksi kiitää lähes sadanviidenkymmenen kilometrin tuntinopeudella kohti piskuista Velika Planaa, ei auta kuin luottaa kaitselmukseen.


Matkustaminen ja individualistinen seikkailu assosioituu perinteisesti maskuliiniseksi eleeksi: mies matkustaa ja vaimo odottaa kotona. Näin tapahtuu myös Tuurilla, jos kohta itse matkaaja on tässä tapauksessa hivenen sivustakatsoja. Kuvauksen etualalla ovatkin yksinäisen kirjailijan tuntemukset matkan eri vaiheissa, ei niinkään itse päämäärä, Istanbul.
Etenkin Istanbulin moniaalle ulottuva suurkaupungin olemus suhteellistaa näkökulmaa.

Matkakuvauksena Bospor Express on värikkäämpi ja vetävämpi kuin Tuurin 2011 ilmestynyt Matkoilla Euroopassa, jota uskaltaisin luonnehtia aavistuksen verran puisevahkoksi. (Anteeksi tuhannesti: Tuuri on kyllä kaikesta huolimatta lempikirjailijani.) 

Odotan jo syksyä ja silloin ilmestyvää Tuurin ties monettako romaania Alkemistit. Siinä eletään talvea 1787. Alkemiaa Turussa, Tukholmassa ja Lontoossa opiskellut August Nordenskjöld aloittaa kullan valmistuksen uskollisen apulaisensa, maanmittari Carl Fredrik Bergklintin kanssa.

Toisaalla:
Keskisuomalainen
Kirjaveräjä
Kulttuuri kukoistaa

Kommentit

  1. Minä olen lukenut Tuuria aivan liian vähän. Selvästi pitäisi korjata tilannetta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos et ole Kylmien kyytimiestä lukenut, niin aloita sillä. Se on mun kaikkien aikojen suosikkikirjat top tenissä.

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Sori, tuli kirjoitusvirheitä äskeiseen viestiin. Piti sanoa, että en innostunut tästä kirjasta ja olisi pitänyt jaksaa odottaa syksyn Alkemistia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alkemisteja minäkin odotan. Ja täytyy myöntää, että pidän kuitenkin enemmän kaunokirjallisesta Tuurista.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Markus H. Korhonen: Puistola

Urbaanin oululaisuuden kannalta vilkkaassa paikassa sijaitsee vuonna 1912 valmistunut Asunto-osakeyhtiö Puistola. Iso- ja Pakkahuoneenkatujen risteyksen luoteiskulmassa oleva – tätä nykyä vaaleanpunainen – viisikerroksinen kivirakennus veikeine kulmineen, käänteineen, ikkunoineen ja kattomuotoineen herättää sukupolvesta toiseen ohikulkijan huomion, olipa ohikulkija sitten avojalakanen oululainen tai tullista tullut . Nyt kun Oulun keskusta hakee Valkean rakentamisen myötä uutta ilmettään – ja luoja paratkoon, löytää sen toivottavasti joskus – on miltei lohdullista ajatella judeng-tyyliä henkivän Puistolan ajatonta eleganssia. Legendaarisen kulttuurihistorioitsijan  Markus H. Korhosen historiakatsauksessa rakennustekniset seikat jäävät sivusosaan: painopiste on kulttuuri- ja sosiaalihistoriassa. Keskieurooppalaista myöhäisjugendia edustavan Puistolan nykyinen väritys ei ole alkuperäinen. Alkuperäinen ulkoseinäväri luokiteltiin 1990-luvulla tehdyissä tutkimuksissa persikanke