Siirry pääsisältöön

Mikko Porvali: Rautasormus


Atena 2013
236 sivua

Mikä sotahistoriassa ja ylipäätään menneiden aikojen tapahtumissa kiehtoo? Omasta puolestani voisin vastata, että olen kiinnostunut yksilön näkökulmasta ja siitä, miten tavallisen ihmisen elämä nivoutuu osaksi historian pyörteitä.


Mikko Porvali (s. 1980) on koonnut Rautasormukseen kaksitoista tosielämään perustuvaa tarinaa sotavuosilta. Kaikki kertomukset eivät kerro romanttisesta tai onnellisesti päättyneestä rakkaudesta – tai rakkaudesta alkuunkaan. Kokoelman mielestäni mieleenpainuvin kohtaaminen kuvaa vänrikin ja lääkintämiehen ainutlaatuista ystävyyttä ja suorastaan ihmeellistä pelastumista:
     Vihollinen näki yhä ovelle, mutta ampumisestaan huolimatta se ei ollut kyennyt estämään tuvalle rynnänneitä miehiä, jotka pääsivät nurkan taakse näkösuojaan. Ikkunasta kiipesi sisään kolme miestä Arvon joukkueesta ja viimeisenä lääkintämies Myyryläinen. Arvo hymyili Myyryläiselle kalpeaa morfiinin nostattamaa hymyä:
– Meinaatko saada meidät täältä pois?
– Meinaan, usko pois.

Teoksen nimitarina Rautasormus pohjautuu leskeksi jääneen Milkan ja IKL:n aatteeseen vahvasti uskoneen papin, Pentin yhteiseen taipaleeseen sodan varjostamassa Suomessa. Rautasormushan on sormus, jonka sai vastineeksi lahjoittaessaan kultasormuksensa sotaa käyvän isänmaan hyväksi. Se on myös eräänlainen vertauskuva koko kokoelmalle, jonka läpikäyvänä asenteena on korostettu ja kirkasotsainen isänmaallisuus jopa häiritsevyyteen saakka. Onneksi Milka sentään myöntää edesmenneen miehensä sotahulluuden.
 

Sormus näyttäytyy motiivina myös Merin ja Antin suhteessa: vaikka sota ja elämä erottavat rakastavaiset, haluaa Meri tulla haudatuksi Antilta saatu kihlasormus sormessaan. 

Kuten Mikko Porvali kirjansa esipuheessa toteaa, koskettavaan rakkaustarinaan ei tarvita Romeota ja Juliaa. Kiinnostavinta Rautasormuksen tarinoissa on arjen tunteet ja teot, joista osa kantaa halki vuosikymmenten. Lukuneuvojan sanoja lainaten: ”Kun lukee tarinaa äidistä, joka itkee vielä yhdeksänkymmenen vuoden iässä rintamalle kadonnutta poikaansa, ymmärtää, ettei sodassa ole voittajia, vaan pelkkiä häviäjiä.”


Toisaalla:
Lukuneuvoja

Sinisen linnan kirjasto
YLE Uutiset

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama