Siirry pääsisältöön

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina


Otava 1952
237 sivua


Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta.

Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi. 


Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šamanismin Lappi.
 

Kristiinan isänpuoleisen suvun kerrotaan syntyneen Seitakaltion haltijalle, Valkko-Peuralle luvatusta tyttärestä, Inka-Maariasta. Myös Kristiinan isä kastaa tyttärensä Seitakaltiossa ja näin liittää hänet sukunsa kohtaloon: rikkauksia ja maallista hyvää riittää, mutta sielu ei saa rauhaa, eikä elämä kulje onnellisia polkuja. ”– Kyllä minä tiedän – isällä oli samanlaiset. Sanovat niitä noidan silmiksi, nauroi Kristiina ja painoi peitettä suulleen, jottei nauru olisi kantautunut ämmin ja äijin kamariin.”
 

Romaanin kantavaksi teemaksi nousee taistelu sukupuolten välistä epätasa-arvoa ja kaksinaismoralismia vastaan. Kristiinasta kasvaa itsenäinen ja omanarvontuntoinen nainen, hieman androgyyninenkin hahmo, joka paimentaa porojaan ja elää monella tapaa vapaata elämää. Hän toimii viettiensä ja vaistojensa ohjaamana, ja hänen suhteensa luontoon on hyvin vahva ja läheinen. Tätä kontekstia vasten onkin hieman ristiriitaista, että romaanin juoni noudattaa toisaalta lestadiolaista käsitystä synnistä ja sovituksesta.

Annikki Kariniemi oli oman aikansa mediapersoona ja kulttuurivaikuttaja, joka otti kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja tuli tunnetuksi myös Lapin luonnon puolustajana. Huomenna 27.1. Kariniemen luontosuhteesta väitöskirjan tehnyt Marja L. Tuominen kertoo Kariniemestä Lapin luonnon suojelijana Oulun kaupunginkirjaston Pakkalan salissa klo 18.


Toisaalla:
Kirjasampo
Marja-Riitta Vainikkala: Everstinnasta porokristiinaksi
Marja L. Tuominen: Mie elän tätä Lappia – kirjailija Annikki Kariniemen luontosuhde. Acta Universitatis Lapponiensis 264. Lapin yliopistokustannus: Rovaniemi 2013

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin...

Markus H. Korhonen: Puistola

Urbaanin oululaisuuden kannalta vilkkaassa paikassa sijaitsee vuonna 1912 valmistunut Asunto-osakeyhtiö Puistola. Iso- ja Pakkahuoneenkatujen risteyksen luoteiskulmassa oleva – tätä nykyä vaaleanpunainen – viisikerroksinen kivirakennus veikeine kulmineen, käänteineen, ikkunoineen ja kattomuotoineen herättää sukupolvesta toiseen ohikulkijan huomion, olipa ohikulkija sitten avojalakanen oululainen tai tullista tullut . Nyt kun Oulun keskusta hakee Valkean rakentamisen myötä uutta ilmettään – ja luoja paratkoon, löytää sen toivottavasti joskus – on miltei lohdullista ajatella judeng-tyyliä henkivän Puistolan ajatonta eleganssia. Legendaarisen kulttuurihistorioitsijan  Markus H. Korhosen historiakatsauksessa rakennustekniset seikat jäävät sivusosaan: painopiste on kulttuuri- ja sosiaalihistoriassa. Keskieurooppalaista myöhäisjugendia edustavan Puistolan nykyinen väritys ei ole alkuperäinen. Alkuperäinen ulkoseinäväri luokiteltiin 1990-luvulla tehdyissä tutkimuksissa persik...

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala ...