Siirry pääsisältöön

Martti Palkispää: Kimaltavassa metsässä



WSOY 1951
140 sivua

Martti Palkispään (1924–2006) kirjailijanura jäi lyhyeksi. Esikoisensa Kimaltavassa metsässä lisäksi hän kirjoitti vain romaanin Poroerotus (1952) ja novellikokoelman Nappaslieriäiset (1954). Palkispää valmistui metsäteknikoksi Rovaniemen metsäkoulusta 1948. Hän työskenteli metsäalalla ensin Sodankylässä 1949–1952 ja myöhemmin Savossa.


1950-luvun vaihteessa vietetty aika Lapissa näkyy vahvasti Palkispään tuotannossa. Pohjoisen luonto ja elämäntapa on läsnä kaikissa Kimaltavan metsän kymmenessä novellissa. Kaunokirjallisia vastineita näille kertomuksille voi löytää vaikkapa Veikko Huovisen tai Heikki Lounajan tuotannosta, jos kohta selviä viitteitä avautuu myös Pentti Haanpäähän (Korvenkummun Elina) ja Ilmari Kiantoon. Jouhipartojen painissa mitellään karhun kanssa kuin Punaisessa viivassa ikään, tosin sillä erotuksella, että kun Kiannolla voiton vie arkaainen luonto, pistää Palkispäällä Lahden Akseli kunnolla kampoihin metsän kuninkaalle. Sinällään novellin asetelma ahkerasta isästä laiskoine poikineen muistuttaa satua.


Satu tulee mieleen myös tarinasta Rulli, jossa öinen kulkija noituu naapurin vaurauden itselleen.  Palkispää kuvailee noidan puuhia Samuli Paulaharjun kertomuksiin vertautuvalla elävyydellä. Kun Kimaltavan metsän muut novellit ovat hankeen ja sänkeen syntyvine lapsineen hyvinkin tuntuvasti kiinni pohjoisen niukoissa realiteeteissa, jatkaa Rulli pakanallista kertomusperinnettä. Mystistä tunnelmaa korostaa novellin loppu, jossa metsä vartioi yön pimeydessä tapahtuvia salaisuuksia ja järven jäältä kuuluu vain suksien etääntyvää rapinaa.


Kriitikko Pekka Lounela ihmetteli Ylioppilaslehdessä 1953 metsän ja metsäläisten kuvauksen suosiota kaunokirjallisuudessa ja epäili ns. kainuistien kalvavan viimeisiä lihoja luista. Modernismi teki tuloaan, eivätkä mennyttä maailmaa kuvanneet kirjailijat olleet näin katsottuna kehityksen eturintamassa. Tässä lienee yksi syy Palkispään unohdukseen. Mainituista kirjailijoista vain Kianto ja Huovinen ovat saavuttaneet klassikon aseman.
Kuitenkin Palkispäätä voidaan pitää yhtenä merkittävimmistä pohjoista kuvanneista kirjailijoista. Erno Paasilinna rankkasi hänen novellinsa Odotus Lapin kirjallisuuden parhaimmistoon.

Monet Kimaltavassa metsässä kuvatut työt, esineet ja tavat ovat nykylukijalle jo tyyten vieraita. Mikä on tuiju tai piipuu? Miten pöllipuut on sahattu käsin? Tässä mielessä Palkispään novellit ovat arjen kaunokirjallista historiaa.



Toisaalla:
Pohjoista kirjallisuutta: Kainuismin kaidoilla poluilla

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama