Kone tottelee, rengas puree tietä ja homma toimii jälleen tuolla mystisen nimettömällä bikerilla, jonka vaiheita olemme saaneet seurata Hietikon kahdessa edellisessä romaanissa. Tunnelma on vain tällä kertaa muutaman asteen tummempi. Suuri rakkaus Gudrun on kuollut ja moottoripyöräilijä suuntaa kohti vanhaa prätkäklubiaan Tampereella. Suunnitelmissa on hiljaiselo kerhon veteraanina, mutta yllättävät hipat viikatemiehen kanssa sysäävät kuviot uuteen asentoon.
Hietikon persoonallinen, rytmin ja sanailun voimaan luottava kerrontatyyli on sentään tallella. Adjektiivien ja toinen toistaan visuaalisempien kuvien vyöryttely vaikuttaa välillä turhankin itsetietoiselta ja omaan nokkeluuteensa ihastuneelta, mutta se taipuu myös tunnelmalliseksi, vain rivien välistä kuiskaavaksi ja jopa itseironiseksi.
Joukkona moottoripyöräjengi on uhossaan ja testosteronihöyryissään miltei koominen, Juho Juntusen piirroshahmoja muistuttava lauma, jolle vähänkään korkeammalle korottava älyllisyys olisi turhan hentoa ja teoreettista. Vastaavasti osansa saavat myös impotentit, migreenipillereitään hamuavat intellektuellit, jotka hyperventiloivat sosiaalisen median sisäsiittoisissa ryhmissä ”kollektiivisen marttyyriutensa synnyttämässä ihanan kivuliaassa uhriutumisorgasmissa”. Insomnian nauru on pistävää ja groteskia.
Romaanin heikoin lenkki on sen juoni. Sen tarina ei rullaa kuten Paranoidissa ja Shosannassa, vaan on kuin pyykkinaru, jolla jo aavistuksen väsähtänyt biker roikkuu. Mutta tässä kontekstissa sillä ei liene niin väliä. Päällimmäisenä jälkikuvana Insomniasta jää näyttäytymisten, poseerausten ja poissulkemisten performatiivinen näytös, populaarikulttuurin viittausten säleikkö, jossa kaikki on liikkeessä ja alati muuttuvaa. Onkokaan mitään pysyvää, mitään todella totta?
Reuna 2015
224 sivua
Hei! Sinulle olisi pieni yllätys blogissani :3
VastaaPoistahttp://kirjoitanjaluen.blogspot.fi/2015/10/liebster-award-tunnustus.html