Siirry pääsisältöön

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta


Olen yrittänyt kahlata epätoivoisesti erään romaanikilpailun voittajateosta, jossa jokseenkin yhdentekevä ja päästään vinksahtanut (oikeastaan siis ihan ehta ääliö) päähenkilö paneskelee vastakkaisen sukupuolen edustajia siellä sun täällä ja haaveilee kirjailijuudesta. Kiviäkin kiinnostaa ja minua vielä vähemmän. 

Pakko siis lukea aivan jotain muuta. Niinpä tartuin Kaisa Haatasen esikoisromaaniin Meikkipussin pohjalta. Siinä ei enää haaveilla, vaan on saatu jo jotain aikaiseksikin. Tytti Karakoski, kohta viisikymppinen kustannuspäällikkö, käy läpi elämäänsä ja valintojaan. Hänellä on kunnioitusta herättävä ura asiantuntijatehtävissä ja muutenkin kaikki kohdillaan. Tytti on järjestyksen nainen ja niinpä hän laatii listan itselleen merkityksellisistä asioista, aakkosjärjestyksessä tietenkin. 

Blogimaisten episodien kautta avautuu näkymä keski-ikäisen ja keskiluokkaisen naisen arkipäivän tilanteisiin. Semihauskojen havaintojen ja nykymenon ruotimisen ohella Tytti Karakoski luotaa myös psyykensä syövereitä ja sen kipupisteitä, hetkittäistä yksinäisyyttäkin. Osuvimmillaan Haatanen on pohtiessaan sinkkunaisen (tai siis itsellisen naisen) yhteiskunnallista asemaa ja feminismin olemusta:

Nykymissit vastaavat kärkkään kielteisesti, kun heiltä kysytään, ovatko he feministejä. He kuulostavat tynnyrissä kasvaneilta varhaisseniileiltä eläkeläismiehiltä (en tarkoita missään tapauksessa omaa isääni). Feminismi käsitetään yhä vain väärin; ei vieläkään olla valmiita ymmärtämään, että kyse on tasa-arvosta. Vain ja ainoastaan tasa-arvosta.

Kustantaja mainostaa Meikkipussia salaviisaana viihderomaanina aikuisille naisille. Viihteestä se käy erinomaisestikin, ja kohderyhmä on juuri oikea, mutta romaaniksi se on kovin kolumnimainen ja salaviisauteen yltääkseen olisi pitänyt jättää enemmän rivien välistä hoksattavaksi. Rehellisyys ja suhteellisuudentaju pelastavat kuitenkin kokonaisuuden.

Mutta miten niin tupakanhajun saa pois rintaliiveistä ripustamalla ne yöksi patterille? En ymmärrä, täytynee siis kokeilla.


Johnny Kniga 2015
170 sivua


Toisaalla:
Ote Meikkipussin pohjalta -kirjan luvusta Pilates
Sallan lukupäiväkirja
Tunnisteet:

Kommentit

  1. Marjatta Mentula31. tammikuuta 2016 klo 15.01

    Hei Jaana! Laitoin sinulle pienen haasteen omaan blogiini Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia. Käypä kurkkaamassa! :)

    VastaaPoista
  2. Marjatta Mentula31. tammikuuta 2016 klo 15.01

    Hei Jaana! Laitoin sinulle pienen haasteen omaan blogiini Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia. Käypä kurkkaamassa! :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin
Lähetä kommentti
Lue lisää

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m
4 kommenttia
Lue lisää

Markus H. Korhonen: Puistola

Urbaanin oululaisuuden kannalta vilkkaassa paikassa sijaitsee vuonna 1912 valmistunut Asunto-osakeyhtiö Puistola. Iso- ja Pakkahuoneenkatujen risteyksen luoteiskulmassa oleva – tätä nykyä vaaleanpunainen – viisikerroksinen kivirakennus veikeine kulmineen, käänteineen, ikkunoineen ja kattomuotoineen herättää sukupolvesta toiseen ohikulkijan huomion, olipa ohikulkija sitten avojalakanen oululainen tai tullista tullut . Nyt kun Oulun keskusta hakee Valkean rakentamisen myötä uutta ilmettään – ja luoja paratkoon, löytää sen toivottavasti joskus – on miltei lohdullista ajatella judeng-tyyliä henkivän Puistolan ajatonta eleganssia. Legendaarisen kulttuurihistorioitsijan  Markus H. Korhosen historiakatsauksessa rakennustekniset seikat jäävät sivusosaan: painopiste on kulttuuri- ja sosiaalihistoriassa. Keskieurooppalaista myöhäisjugendia edustavan Puistolan nykyinen väritys ei ole alkuperäinen. Alkuperäinen ulkoseinäväri luokiteltiin 1990-luvulla tehdyissä tutkimuksissa persikanke
Lähetä kommentti
Lue lisää