Dekkarit eivät ole millään muotoa lukuharrastukseni keskiössä, mutta jostain kumman syystä olen tullut lukeneeksi niitä alkuvuodesta kohtuullisen ahkerasti. Jo Nesbøn Verta lumella I ja II täyttivät sivistyksestäni Nesbøn kokoisen aukon, ja Nic Pizzolaton esikoisromaaniin tartuin kollegani suosituksen johdosta. Uskon aina kollegoitani, enkä pettynyt tälläkään kerralla, sillä Galveston osoittautui karhean tyylikkääksi ja kiehtovaksi tarinaksi elämästä, kuolemasta ja kaikesta siltä väliltä.
Romaanin päähenkilönä on keuhkosyöpää sairastava nelikymppinen palkkamurhaaja Roy Cady, joka päätyy erinäisten tapahtumien seurauksena pakomatkalle New Orleansista Galvestoniin, teksasilaiseen pikkukaupunkiin. Matkaseuranaan hänellä on teiniprostituoitu Rocky ja tämän mukaansa sieppaama 3-vuotias pikkusisko Tiffany.
Ajallisesti kerronta vaihtelee preesensin ja 20 vuotta sitten tapahtuneen välillä. Royn mielessä kaikki on yhtä aikaa läsnä ja etäännytettynä:
Tietyistä kokemuksista ei selviydy, eikä niiden jälkeen ole täysin elossa, vaikka ei sattuisikaan kuolemaan. Kaikki, mitä tapahtui vuoden 1987 toukokuussa, tapahtuu yhä edelleen, nyt 20 vuotta myöhemmin, ja se mitä tapahtui on pelkkää tarinaa.
Roy on henkilöhahmoista ehdottomasti moniulotteisin. Hän on melankolinen ja pohdiskeleva, mutta kuitenkin alati hetkessä kiinni, valmis tappamaan sumeilematta. Samaa sävyä on myös koko kirjan tunnelmassa – ikään kuin lähestyvä ukonilma olisi jo aistittavissa, vaikka taivas on vielä pilvetön. Muut henkilöt jäävät monin verroin ohuemmiksi, jos kohta heidätkin on tyylitelty satunnaisia sivuhenkilöitä myöten taitaen. Esimerkiksi poimin kuvauksen vankilan kirjastonhoitajasta, joka toistaa ikiaikaisen ammattistereotypian varsin katu-uskottavasti.
Vietettyäni kuukauden kiven sisällä menin kirjastoon etsimään jotain lukemista. En tiennyt, mistä aloittaa. Osavaltion järjestämä kirjastonhoitaja kävi kaksi kertaa kuukaudessa, ja hän ehdotti minulle kirjoja. Sillä tavalla tutustuin Jeanineen, kirjastonhoitajaan. - - Hänellä oli hiirenharmaat hiukset, ja hänen kampauksensa oli mennyt muodista jo 70-luvulla. Hänen veltot käsivartensa tutisivat, kun hän löi leiman korttiin, ja hän liikkui kömpelösti. Aika ajoin huomasin kyyneleitä hänen silmissään, hän pyysi anteeksi ja poistui takahuoneeseen ja pysyi siellä päivän loppuun saakka.
Like 2015
293 sivua
Toisaalla:
Kauppalehti
Kirjavinkit
Savon Sanomat
Kommentit
Lähetä kommentti