Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

WSOY 2012
130 sivua
Kustantajalta saatu arvostelukappale

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun vaikka kuinka hitaasti ja säästellen yritin lukea, niin liian pian loppui Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike. Oli niin mukavaa seurata vanhan jäärän edesottamuksia ja ajatuksenkulkuja tällä kertaa gastronomisesta näkökulmasta.

Sanoin opettelevani ruuanlaiton emäntäni keittokirjasta ja kuukauden kuluttua tänne saa tulla kuka tahansa sosiaaliministeri, kyttä taikka pakkohuostaanottaja katsomaan selviänkö vai nuhjaannunko.

Vaimo makaa sairaalan vuodeosastolla, ja niin on Mielensäpahoittajan opeteltava ruoanlaitto. Ensimmäisenä opeteltavien ruokalajien listalla on ruskea kastike, joka muodostaa perunan ohella Mielensäpahoittajan ruokavalion perustan. ”Karpoamista” hän ei tietenkään ymmärrä ja mielensä siitä pahoittaa, kun pekonia, pihviä, munia ja voita hamstrataan kuin Huovis-Veikon kirjasessa. ”Eilen oli voi syntiä, nyt se loppuu kaupasta kuin pitkät kalsongit joulusesonkina, koska onkin muotia.”

Ruoanlaiton lomassa Mielensäpahoittaja pohdiskelee nykyajan elämänmenoa ja ilmiöitä tuttuun ennen-oli-kaikki-paremmin -tyyliinsä, jos kohta aavistuksen lientyneenä. Osansa saavat niin maapallon toiselta puolelta rahdatut ruoka-ainekset kuin pikaruoka- ja kertakäyttökulttuurikin. Ja vaikka kaikki outo ja uusi onkin epäilyttävää, ei Mielensäpahoittaja ole rasisti tai umpimielinen. Siinä lienee hänen viisautensa salaisuus.

Usein ajatus karkaa käsittelemään muuta kuin syömistä ja ruokaa, mikä elävöittää kerrontaa ja tuo siihen ulottuvuuksia. Ajatuksen poljento on kuitenkin ennallaan ja hyvä niin, sillä miksipä kerran toimivaksi koettua pitäisikään mennä muuttamaan.

Vaan miksi pitää kirjoittaa ruskeakastike yhteen? Kyllä en ymmärrä.