Siirry pääsisältöön

Tatu Vaaskivi: Kutsumus. Kirjeitä vuosilta 1927–1942


WSOY 1945
344 sivua

”Mutta omassa itsessäni on – sanokoon sitten vaikka koko maailma vastaan – järkkymättömänä se varmuus, että minä olen  »kirjailija», jolla ei ole muodon puolesta mitään oppimista, mielikuvituksen puolesta kasvamista.”

Vuonna 1945 julkaistiin nuorena kuolleen Tatu Vaaskiven (1912–1942) kirjeiden kokoelma Kutsumus. Otsikkonsa mukaisesti kirjeet kertovat Vaaskiven kutsumuksesta kirjailijana, mutta myös hänen henkilökohtaisesta elämästään sekä matkoista Viroon, Ruotsiin ja Italiaan.

Oulusta kotoisin ollut Vaaskivi oli kirjailijana pitkälti itseoppinut. Hänen monisanainen ja maalaileva kerrontatyylinsä jäi sittemmin modernismin jalkoihin, ja nykylukijoille hän on miltei tuntematon. Teinkin pientä galluppia: kukaan kaveripiirini kirjaihmisistä ei ole lukenut Vaaskiveä, eivät ahkerimmatkaan lukuhullut.

Ilman 19.7. Oulun kaupunginkirjastolla järjestettävää Vaaskivi-matineaa en olisi minäkään tarttunut Kutsumukseen. Kirjeiden kautta avautuu aika intiimi näkymä nuoren kirjailijan kirjoitustyöhön, ainaiseen rahapulaan, perhesuhteisiin ja tunteisiin. Kokoelman mielenkiintoisinta antia ovat kirjeet tädille, Lyyli Niskaselle sekä vaimolle, runoilija Elina Vaaralle. Ajattelinkin tutustua lähemmin myös Elina Vaaran elämään ja tuotantoon.

Useiden kirjeiden kirjoittamispaikkana on Oulun Hietasaaressa sijainnut Niskasen huvila, joka purettiin joulukuussa 1992. (Reijo Valta kirjoittaa blogissaan Vaaskiven huvilan vaiheista.)

Vaaskivi kuvailee kirjeissään Hietasaaren luontoa ja sen pieniä eläjiä varsin hauskasti:

”Seurasin kimalaista, joka oli kai hiukan pökertynyt edellisten päivien kylmyydestä ja auringonvalossa virkosi uuteen riemuun. Pieni ruskeatukkainen elukka. Suuren suuri humoristinen pää ja musta pessu. Kaksi kimaltelevaa siipeä ja kolme jalkaparia. Se nosti etummaisen hapsenhienon jalkaparin ensin otsalleen, kampasi punaruskean päänsä ja seisoi sitten liikkumatta. - - Sitten se nosti, kuin fundeeraten, keskimmäisen jalkaparin ja kutitti itseään kyljestä. Ja sitten se lensi niin hirmuisella ilolla kukkivaa kranssia päin, että pudota muksahti kukkapenkkiin. Nyt se lentelee orvokeissa ja yhden niistä orvokeista panen Sinulle [Elinalle] tervetuliaisiksi tähän kirjeeseen.”

Kuten sitaatti osoittaa, Vaaskiven kieli on elävää ja koskettavaa, varmalla esteetikon otteella luotua – siis kaikkea muuta kuin historian unhoon painunutta. Sitä se ei ole liene myöskään J. Tapiolle, jonka Vaaskivi-aiheinen romaani ilmestynee kirjailijan satavuotispäiväksi.

Kommentit

  1. Mahtavaa, että joku nostaa esiin tällaisia unohdettuja kirjailijoita. Itse en ole Vaaskiveä lukenut, mutta hänen vaiheitaan olen jonkin verran seurannut, sillä 1930-luvun kulttuurihistoria kiinnostaa kovasti. Voisinkin aloittaa tutustumisen tuosta lukemastasi kirjekokoelmasta. Ja tuo Juha K. Tapion kirja pitää myös painaa mieleen.

    VastaaPoista
  2. Vaaskivi on minulle aivan uusi tuttavuus. Täytyypä tutustua :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin...

Kaarina Niskala: Valkovuokkojen villat: Toppilansalmen huvilat ja puutarhat

Oulun tervaporvariajan vauraus näkyi kaupungissa monella tavalla. Toppilan sataman yhteyteen rakennettiin 1800-luvun lopulla hienoja huviloita, joista muutamat (tosin todellakin vain muutamat) ovat säilyneet nykypäiviin saakka. Tunnetuin näistä säilyneistä on kauppaneuvos Johan Wilhelm Snellmanin vuonna 1859 rakennuttama, tyttärensä mukaan nimeämä Hannala . Kulttuurihistoriallisesti merkittävän alueen ensimmäiset, Mallasjuomatehtaan rakennukset valmistuivat jo muutamaa vuotta aiemmin. Valkovuokkojen villat kuvaa oululaista huvilaelämää 1800-luvun puolivälistä toiseen maailmansotaan. Huviloiden lisäksi kerrotaan niitä ympäröineiden suurten ja kauniiden puutarhojen historiasta – ja mikä kiinnostavinta – villojen asukkaista. Juuri heidän elämäntarinansa luovat mikrohistoriallisen näkymän entisaikojen huvilamiljööseen. Lähemmin tarkastellaan pariakymmentä huvilaa. Erakkoluonteiset [Ravanderin] veljekset, jotka olivat perineet komean mustan Lincoln-auton, matkustivat huvilalleen To...

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala ...