Siirry pääsisältöön

Laura Save: Paljain jaloin


WSOY 2013
380 sivua
Syöpä on saanut minulta paljon. Jalan, terveyden, juoksemisen hurman. Se on vienyt ystävän, lapsuuteni unelman ja haavoittanut vakavasti elämäni rakkautta. Silti minulla on oikeus toivoon. Oikeus yrittää vielä kerran ja uskoa taistooni.
     Laitan kämmeneni kylkiluiden kummuille ja hengitän syvään.
Nuorella lääketieteen opiskelijalla on koko elämä edessä. Opinnot, työura, parisuhde, pieni lapsi. Yksi puhelu pyyhkäisee kuitenkin kaiken mukanaan: Lauran kipeässä polvessa ei olekaan kierukkavammaa, vaan osteosarkooma, luusyöpä.

Paljain jaloin kertoo Lauran tarinan hänen omalla äänellään. Osin muistoihin ja päiväkirjamerkintöihin perustuva kerronta ei pyri jäljittelemään perinteisen romaanin rakennetta, ja kustantaja luonnehtiikin teosta dokumenttiromaaniksi. Puhekielisyys ja päiväkirjamaisuus kääntyvät autenttisuudeksi: näin rosoista elämä voi todellakin olla. Viimeistelemätöntä, ristiriitaista, keskeneräistä.

Rankat syöpähoidot koettelevat sekä mieltä että kehoa. Laura käy sytostaatti- ja sädehoidoissa, häneltä leikataan kasvain ja hänen jalkansa amputoidaan. Kärsimys ei jalosta, vaan nostaa esiin primitiiviset perustarpeet. 


Sentimentaalisiin latteuksiin kirjassa ei sorruta kertaakaan, enemmänkin korostuu asioiden tärkeysjärjestys: mikä on olennaista, mikä epäolennaista. Ollaan perimmäisten kysymysten äärellä. Tässä mielessä Paljain jaloin muistuttaa Jenny Downhamin hienoa nuortenromaania Ennen kuin kuolen (2010), joka kertoo leukemiaa sairastavasta Tessasta.

Paljain jaloin muistuttaa elämän rajallisuudesta niin konkreettisesti, etten suosittele sitä kovin herkille lukijoille. Laura Save (1983–2012) menehtyi ennen kun sai tietää kirjansa julkaisusta.

Muualla:
Aamulehti
Hesari

Kommentit

  1. Minuunkin tämä teki suuren vaikutuksen. En juuri lue "misery litiä" (tuo Downham olisi kyllä hyllyssä), mutta niin kliseistä kuin se onkin, tämän luettuani muistin olla taas hyvin onnellinen siitä, että minä ja läheiseni olemme terveitä.

    Aluksi minua häiritsi tekstin toimittamattomuus, mutta ymmärrän ratkaisun. Oli jännä, miten tekstin tyyli ja sävy muuttuivat loppua kohti. Mukaan astui tietty rauha ja seesteisyys, vaikka kirjoittaja korosti moneen otteeseen, ettei hänen kokemansa häntä millään tavalla jalosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laura on ollut varmaan jo aika huonossa kunnossa, kun teksti on lähetetty kustantajalle. Sekin voi olla syynä toimittamattomuuteen.

      Paljain jaloin muistuttaa monin tavoin elämän rajallisuudesta. Siltikään se ei ollut mielestäni lainkaan ahdistava.

      Poista
  2. Minua tämä kirja samaan aikaan kiinnostaa ja pelottaa. Tuo rakenne ja aitous kyllä kallistavat vaakaa lukemisen kannalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua myös pelotti, enkä ollut laisinkaan varma pystynkö lukemaan kirjaa loppuun saakka. Pystyin kuitenkin.

      Poista
  3. Saven kirja kiinnostaa minua, mutta samalla se pelottaa. Tällaisille kirjoille olen liian herkkä ja siksi luulen, että luen Paljain jaloin -teoksesta kirja-arvioiden välityksellä ja seuraan kirjaa koskevia keskusteluja. Tärkeä, koskettava kirja jopa kaltaiselleni, joka ei sitä lue.

    VastaaPoista
  4. Yhdyn edellisiin puhujiin: kiinnostaa ja pelottaa. Kiinnostus taitaa voittaa, kunhan kerkiän saada näitä tämänhetkisiä lukupinoja pienemmiksi.

    VastaaPoista
  5. Kolmatta kertaa syöpää sairastavana pelotti ensin lukea tätä, mutta ei se ollut pelottava ollenkaan. Lukekaa ihmeessä!

    VastaaPoista
  6. Minusta kirjaa tai sen aiheuttamia tunteita ei tarvitse pelätä. Ainakin minulle kirja on lohdullinen ylistys elämälle. T. Saven leski

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama