Kalma niittää satoaan 1600-luvun Suomessa. Kulkutaudit kaatavat raavaita miehiäkin, mutta vielä kovemmin koettelee kansaa kuningas Kustaa Adolfin sota ja sääty-yhteiskunnan ies, jonka alta ei armahda taikausko, saatikka uskonto:
Pappien puheita ja taksoja muistellessa luonto vain kasvoi. Kun papit eivät koskaan ole elävääkään rahvaanmiestä halunneet armahtaa, mitä ne ihmisraadon autuuden puolesta pystyisivät tekemään? Kun Jumala on kääntänyt sinulle selkänsä, on turha enää maallistenkaan herrojen höpinöitä kuunnella.
Myötätunto tai kohtuuden käsite tuntuvat olevan tyystin tuntemattomia parempiosaiselle väelle, ja kruunulla on oikeus verottaa talonpoikia niin kovalla kädellä kuin sitä sattuu huvittamaan. Näihin mustavalkoisiin puitteisiin asettaa Kaiho Nieminen päähenkilönsä, talonpoika Matti Jurvasen, jolta kirjettä kuninkaalle vievä herrasaattue ryöstää ensin hevosen, sitten lampaat, lehmän ja toisenkin hevosen. Äärimmäisessä hädässä vasta vaimonsa haudannut Matti päätyy miestappoon. Hän pakenee virkavaltaa metsään.
Ihmissuden kronikka on ensimmäinen romaani, jonka olen Kaiho Niemiseltä lukenut, mutta ei varmasti viimeinen, niin vaikuttava, koskettava ja taidolla laadittu se on. Juonen tasolla vire pysyy hienosti yllä – se ei käy tyhjää rivinkään vertaa. Monesta kirjasta joutaisi neljännes pois, mutta tästä en ottaisi sanaakaan. Niin ikään 1600-luku on kuvattu taitaen: silloiset tavat, työt, matkanteko ja ylipäätään tuolloinen maailmankuva nousevat elävinä lukijan mieleen.
Ihmissuden kronikka näyttää ihmisen petona, jolle inhimillisyys on ylellisyyttä. Sitä ei löydy suhteessa toisiin ihmisiin, mutta eläimet ja luonto antavat jonkinlaista mittakaavaa luomakunnan kruununa itseään pitävälle olennolle. Vaikuttavimmillaan romaani onkin erämaan mittaamattomien maisemien äärellä, karhuemon tai ilveksen tuntumassa, kuusensiipien katveessa.
WSOY 2016
184 sivua
Toisaalla:
Annelin kirjoissa
Kiiltomato
Kirjakko ruispellossa
Kommentit
Lähetä kommentti