Siirry pääsisältöön

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu


Gummerus 2013
306 sivua

Kun menin ulos, näin, että kuutamo valaisi Joenjoen kuin sininen aurinko olisi paistanut kaiken maamme yllä. Maat, jotka vielä hetki sitten olivat punaisen, keltaisen ja sinipunaisen ruskan vallassa, lepäsivät nyt sinisen hohteen alla. Eikä mikään kasvanut, vaan luonto odotti kesää lumipeitteen alla; sitä, että kaamos katoaisi.

Joenjoen laulu kertoo kolme tarinaa kolmessa eri ajassa: oikeastaan se koostuu siis kolmesta pienoisromaanista. Ensimmäisessä kertomuksessa eletään 1500-lukua: saamelaistyttö Soruia pelastaa pahoin haavoittuneen pirkkalaisen, Kaukomielen. Soruia rakastuu ja päättää ottaa miehen puolisokseen silläkin uhalla, että hänen perheensä ei sitä hyväksyisi. 

Toisen kertomuksen päähenkilönä on itse Lars Levi Laestadius, joka mittelöi viinapirua ja sen kurjistavaa vaikutusta vastaan. Myös Kautokeinon kapina, johon Laestadiusta pidetään osasyyllisenä, painaa mieltä. Laestadiuskin on äitinsä puolelta saamelainen ja tuntee saamelaisen tarinaperinteen staalot ja maanalisen maailman väen. Näitä tarinoita hän kertoo ranskalaisille luonnontieteilijöille, jotka matkaavat syksyllä 1838 Muonionniskaan ja Haaparantaan. Juoppoudessa ranskalaiset pärjäävät Laestadiuksen mukaan lappilaisillekin.
 

Lieneekö Laestadiuksen mainitsema Pajalan rahvaan paras timpuri Sammol Uddas sukua viimeisen kertomuksen Sami Uddasille? Sami pakenee kaidalta tieltä livennyttä kulkuaan kotikonnuilleen Inariin. Siellä hän tapaa inarinsaamen puolesta kiihkeästi taistelevan Ingan, joka on Samille lupaus uudesta alusta.

Joenjoen laulun henkilöhahmoja yhdistää paitsi saamelaisuus, niin myös ulkopuolisuus ja kahden maailman välillä tasapainoilu: Laestadiuskin on mukana kaivamassa saamelaisten hautoja. Soruia edustaa moninkertaista toiseutta: naista, saamelaisuutta, pohjoisuutta.
 

Luonto toimii Joenjoen laulussa eräänlaisena mittapuuna ihmiselle. Se tarjoaa niin ikään vertauskuvat ja miljöön, joka huokuu pohjoisen estetiikkaa jotain tietoisuuden ja ajan ylittävää. Lapin tietäjän sanoista on tulkittavissa jopa enteellisyyttä: ”Leuto talvi tuo mukanaan kurjuutta ja kuolemaa, niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin.”


Toisaalla:
Kirjakaapin avain
Keskisuomalainen
Pohjolan Sanomat

Kommentit

  1. Alasalmen uutukainen pitäisi minunkin lukea, mutta kun Alasalmen vanhempia kirjojakin on vielä lukematta... En tiennytkään, että kirjassa on staaloista! Ne kiinnostavat kiitos Stefan Spjutin Staalo-romaanin.

    VastaaPoista
  2. Aion pian lukea kirjan, ilahduin jo kun huomasin, että kirjassa mainitaan Pajala. En ole sieltä kotoisin, mutta Suomen puolelta hyvin läheltä. :)

    VastaaPoista
  3. Alasalmen tuotanto on hieman epätasainen. Tämä on eittämättä sieltä paremmasta päästä.

    VastaaPoista
  4. Hyvin erilainen Alasalmi minulle, sillä huomasin lukeneeni vain hänen 90-luvun ja 2000-luvun alun tuotantoaan. Hieno kirja minusta, sillä sai omatunnonkin kolkuttamaan taas.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama