229 sivua
Oululaislähtöisen Johanna Hulkon (s. 1969) romaani Jostakin kotoisin lojui pitkään yöpöydälläni odottamassa lukemistaan. Kun vihdoin sitten tartuin siihen, lukeminen sujuikin miltei yhdeltä istumalta.
Romaani kertoo noin 25-vuotiaasta Jontusta, joka on kierrellyt vuosikausia maailmalla, rantabaarien satunnaisissa työsuhteissa ja ehkä vielä satunnaisemmissa ihmissuhteissa. Nyt hän on palaamassa Australian itärannikon pikkukaupunkiin, jossa häntä odottaa ei-niin-satunnainen ihminen, Miro.
Ajallisesti romaanissa vuorotellaan nykyhetkessä ja Jontun lapsuudessa (1990-luvun?) Oulussa. Takaumissa palataan Jontun ja tämän isän lempiharrastuksen pariin, geokätköilyyn. Kätköillessä ollaan isän ja pojan yhteisessä maailmassa, etsimisen ja löytämisen loputtomassa seikkailussa, joka jatkuu vertauskuvallisesti Jontun aikuisuudessakin. Ihmisistä ja kaupungeista on tullut Jontulle välietappeja, joista matka jatkuu aina eteenpäin.
Suhde Miroon saa Jontun kuitenkin pohtimaan elämäänsä syvällisemmin. Tärkeäksi koordinaatiksi tarkentuu lapsuuden Oulu, jonka kuvaamisessa Hulkko onnistuu mielestäni sekä sisällöllisesti että esteettisesti erityisen hyvin:
Äitiin oli vaikea kohdentaa, ja ihmisen sijasta mieleen tuli maisema uuden kodin ikkunasta, pakkasella pystysuoraan nousevat savut Raksilan ja Karjasillan yllä, vanha Impolan talo, keltainen ja valkoinen koulu vieretysten, kirkon kellotapuli ja muuten loputtoman tasainen ja luotettava maisema mereen asti.
Vaikka Jostakin kotoisin kertoo kiintymisen ja menettämisen - ja ylipäätään elämän - vaikeudesta, on sen perusvire kuitenkin myönteinen. Havainnollinen kerronta jättää juuri sopivasti myös jotain kertomatta. Annan inspiroivasta ja hyvällä tavalla sentimentaalisesta lukukokemuksesta neljä tähteä.
Kommentit
Lähetä kommentti