Siirry pääsisältöön

Johanna Hulkko: Jostakin kotoisin

Tammi 2011 
229 sivua 

Oululaislähtöisen Johanna Hulkon (s. 1969) romaani Jostakin kotoisin lojui pitkään yöpöydälläni odottamassa lukemistaan. Kun vihdoin sitten tartuin siihen, lukeminen sujuikin miltei yhdeltä istumalta. 

Romaani kertoo noin 25-vuotiaasta Jontusta, joka on kierrellyt vuosikausia maailmalla, rantabaarien satunnaisissa työsuhteissa ja ehkä vielä satunnaisemmissa ihmissuhteissa. Nyt hän on palaamassa Australian itärannikon pikkukaupunkiin, jossa häntä odottaa ei-niin-satunnainen ihminen, Miro. 

Ajallisesti romaanissa vuorotellaan nykyhetkessä ja Jontun lapsuudessa (1990-luvun?) Oulussa. Takaumissa palataan Jontun ja tämän isän lempiharrastuksen pariin, geokätköilyyn. Kätköillessä ollaan isän ja pojan yhteisessä maailmassa, etsimisen ja löytämisen loputtomassa seikkailussa,  joka jatkuu vertauskuvallisesti Jontun aikuisuudessakin. Ihmisistä ja kaupungeista on tullut Jontulle välietappeja, joista matka jatkuu aina eteenpäin.  

Suhde Miroon saa Jontun kuitenkin pohtimaan elämäänsä syvällisemmin. Tärkeäksi koordinaatiksi tarkentuu lapsuuden Oulu, jonka kuvaamisessa Hulkko onnistuu mielestäni sekä sisällöllisesti että esteettisesti erityisen hyvin: 

Äitiin oli vaikea kohdentaa, ja ihmisen sijasta mieleen tuli maisema uuden kodin ikkunasta, pakkasella pystysuoraan nousevat savut Raksilan ja Karjasillan yllä, vanha Impolan talo, keltainen ja valkoinen koulu vieretysten, kirkon kellotapuli ja muuten loputtoman tasainen ja luotettava maisema mereen asti. 

Vaikka Jostakin kotoisin kertoo kiintymisen ja menettämisen - ja ylipäätään elämän - vaikeudesta, on sen perusvire kuitenkin myönteinen. Havainnollinen kerronta jättää juuri sopivasti myös jotain kertomatta. Annan inspiroivasta ja hyvällä tavalla sentimentaalisesta lukukokemuksesta neljä tähteä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kaarina Niskala: Valkovuokkojen villat: Toppilansalmen huvilat ja puutarhat

Oulun tervaporvariajan vauraus näkyi kaupungissa monella tavalla. Toppilan sataman yhteyteen rakennettiin 1800-luvun lopulla hienoja huviloita, joista muutamat (tosin todellakin vain muutamat) ovat säilyneet nykypäiviin saakka. Tunnetuin näistä säilyneistä on kauppaneuvos Johan Wilhelm Snellmanin vuonna 1859 rakennuttama, tyttärensä mukaan nimeämä Hannala . Kulttuurihistoriallisesti merkittävän alueen ensimmäiset, Mallasjuomatehtaan rakennukset valmistuivat jo muutamaa vuotta aiemmin. Valkovuokkojen villat kuvaa oululaista huvilaelämää 1800-luvun puolivälistä toiseen maailmansotaan. Huviloiden lisäksi kerrotaan niitä ympäröineiden suurten ja kauniiden puutarhojen historiasta – ja mikä kiinnostavinta – villojen asukkaista. Juuri heidän elämäntarinansa luovat mikrohistoriallisen näkymän entisaikojen huvilamiljööseen. Lähemmin tarkastellaan pariakymmentä huvilaa. Erakkoluonteiset [Ravanderin] veljekset, jotka olivat perineet komean mustan Lincoln-auton, matkustivat huvilalleen To...

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Kuuntelin tätä vuonna 1974 ilmestynyttä romaania osittain äänikirjana ja kuuntelemisesta teki erittäin miellyttävän kokemuksen se, että kirjan lukee näyttelijä Liisamaija Laaksonen , jonka ääni sopii Joenpellon henkilöiden puheenparteen ja kerrontaan erinomaisesti. Nykyään ehkä vähän unohdettu Eeva Joenpelto teki aikanaan mittavan uran kirjailijana. Hänen esikoisromaaninsa Seitsemän päivää ilmestyi vuonna 1946 ja viimeinen teos Uskomattomia uhrauksia vuonna 2000. Neliosainen Lohja -sarjakin oli sekä myynti- että arvostelumenestys. Lohja-sarjaa voisikin pitää vaikkapa Sirpa Kähkösen Kuopio -sarjan edeltäjänä, vaikka tietenkin nämä sarjat edustavat kumpainenkin omaa tyyliään ja aikaansa.   Vetää kaikista ovista alkaa keväästä 1919, jolloin kansalaissota oli vielä monella tavalla läsnä. Kerronnan keskiössä oleva Oskari Hänninen on maataloustarvikekauppias, ja hänen vaimonsa Salme koettaa kuluttaa aikaansa kotirouvana, vaikka kotona ei ole oikein muuta tekemistä kuin virkka...

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala ...