Lukukausi - kirjallisia elämyksiä

Nispero 2012 107 sivua ”Oletteko palestiinalainen?” tivasi sotilas hiljaisuuteen kyllästyneenä. ”Olen Jeesus Nasaretilainen ja olen tulossa Nasaretista.” ”Kuka on isänne?” ”Olen Jumalan poika.” ”Häh?” Jeesuksen elämä on ollut monen kirjailijan aiheena ja inspiroijana. Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -romaanin Jeesus lienee jo klassikko. Philip Pullmanin Rehti mies Jeesus ja kieromieli Kristus leikittelee ajatuksella, josko Maria olisikin synnyttänyt kaksoset ja Jeesuksen veli olisi kirjoittanut ylös kaikki hänen opetuksensa? Jukka Pakkasen romaanissa Muuan Jeesus mies nimeltä Salvatore Della Santa muistuttaa Uuden testamentin evankeliumien Jeesusta. Oululaisen Jarmo Stoorin (s. 1966) kertomuksissa Jeesus ilmestyy jouluaattona maapallon eri kolkille: Jerusalemiin, Afganistaniin, Berliiniin, Amerikkaan, Ouluun. Vastaanotto on epäuskoinen ja tyly. Jeesuksen päälle syljetään, häntä pilkataan ja kidutetaan. Monesti hänet tapetaan. Oulussa Jeesus tyrmätään paradoksa

    Otava 1978 191 sivua Se tuli mistä tuli.     Kuka niitä vahtii, virukset ja basillit. Ne ovat niin pieniäkin ja liukkaita. Niiden sukukunta on laaja ja väkirikas. Aukeaapa joskus jossain ihmisturpa levälleen (ja niitähän aukeaa), joko haukotellakseen tai puhua pälpätelläkseen, niin sieltä nielurisojen, kitarisojen ja poskipussien pimennoista lähtee ilmoille myrskypilvenä näkymättömiä pienolentoja. Ja juttelijan tai haukottelijan tai aivastelijan vastapeluri saa ottaa vastaan mitä annetaan. Veikko Huovinen (1927–2009) tunnetaan satiireistaan ja metsäläisfilosofi Konsta Pylkkäsen sinisistä ajatuksista. Lentsussa (1978) – josta tehtiin myös suosittu tv-sarja – ollaan vahvasti kiinni 1970-luvun menossa ja ilmiöissä. Lentsun juoni seuraa päällisin puolin Kainuun korvessa ärhäköityneen flunssaviruksen etenemistä pienviljelijästä opettajaan, opettajasta pankinjohtajaan ja pankinjohtajasta yhä uusien ihmisten kiusaksi. Kerronnan pääpaino on kuitenkin ihmisten mietteissä ja mieli

Otava 2012 299 sivua Riikka Pulkkisen (s. 1980) kolmatta romaania on hehkuteltu kirjablogeissa ja arvosteluissa, enkä ole hämmästynyt, jos se löytää tiensä Finlandia-ehdokkaaksi. Minulla oli salaisuuteni. Asiat, joiden en olisi toivonut tulevan päivänvaloon. Saatoin nähdä, miten ne sähisisivät, innostuisivat ja haukkoisivat henkeään, kun pohjoisen pikkupitäjän jourueukot antaisivat vanhassa Esson baarissa lausuntoja siitä, mitä tapahtui, kun olin neljätoista. Pastorin pimeä puoli paljastuisi, Pako-papin menneisyys. Romaanin minäkertojana toimiva Maria kantaa salaisuutta. Hän on pettynyt uskoonsa ja ihmisiin, rakkauskin tuntuu arkiselta. Mitä hänen menneisyydessään on tapahtunut? Mitä hän yrittää paeta, minkä hän haluaa unohtaa? Maria matkustaa ex tempore New Yorkiin ottamaan etäisyyttä elämäänsä ja parisuhteeseensa. Alkaa uusi, tanssin ja ruumiillisuuden aika, joka ilmenee myös romaanin kielellisellä tasolla kokeilevasti ja onomatopoeettisesti. Takaumissa palataan Marian lapsuu

Weilin+Göös 1985 141 sivua Weilin+Göös 1986 146 sivua Mulla on huono moottorikelkka, sillä mie lähen lauantai-iltana kairole ja tulen sunnuntai-iltana takasi. Sitten mie viikon siinä oottelen ja taas ko tullee lauantai niin mie lähen puottehleen korpheen. Sielä mie nukun laavusa tai jossaki eräkämpälä, enimmäkseen mie annan kelkan kulkea. Ylös vaarojen pääle ja alas. Rosa Liksom (s. 1958) on yksi suomalaisen nykykirjallisuuden suurista nimistä. Hän toi kirjallisuuteemme pätkäproosan ja murteen ja tavallaan myös marginaali-ihmiset: narkkarit ja prostituoidut sekä pohjoisten peräkammareiden aikamiespojat. Ensimmäisten novellikokoelmiensa Yhden yön pysäkki (1985) ja Unohdettu vartti (1986) perusteella Liksomia luonnehdittiinkin ulkopuolisten ja syrjäytyneiden tulkiksi. Liksomin nimettömät novellit rakentuvat usein monologin tai lakonisen dialogin muotoon. Huumori on sarkastista ja ihmissuhteet äkkivääriä. Osattomuus on yhtäläistä kaikkialla. Parhaimmillaan Liksom on kirjoitta

WSOY 1984 206 sivua Suuri aalto syntyi kaukana kahden saaren takana. Hän tunnisti paikan heti. Se oli Krunnien taustaa.      Kohisevan aallon edessä hylje nosti päänsä. Se kysyi kähisevällä äänellä: - Joko Vesterperi lähtee? Täällä jo Laina odottaa. Joskus kuolleet pyrkivät elävien puolelle ja elävät kuolleiden puolelle. Hyvä ja paha, menneisyys ja nykyhetki sekoittuvat. Näin käy Joni Skiftesvikin esikoisromaanissa Pystyyn haudattu . Romaanin miljöönä on Perämeren rannikon pieni satamakylä 1960-luvulla. Sen asukkaat sinnittelevät köyhyyden tiukassa otteessa, mutta vielä tiukemmin heitä pitelevät yhteisön valtasuhteet ja nokkimisjärjestys. Hierarkiassa korkeammalle kivunneet nöyryyttävät heikompia. Erityisen lahjakkaiksi ilkeydessään ovat jalostuneet kylän kauppias Jallu sekä työnjohtaja Korpela. Vesterperin Aaro saa mieluisan ja kauan odotetun vieraan, meriltä palaavan poikansa Bruunon. Bruuno haluaa selvittää menneisyyden tapahtumat ja kuulla äitinsä Lainan kuolemasta. Palj

Otava 1909 198 sivua Punaisen viivan päivä lähestyi lähestymistään. Painokoneet tekivät jyskyen työtä. Punaisia sanoja sinkoili kuin tulisia käärmeitä kiemurrellen ympäri maan, purren veriin asti, sytyttäen hehkuvaa henkeä köyhälistöön. Ei ollut moista villitystä ennen nähty! Ilmari Kiannon (1874 - 1970) kirjailijakuva on hyvin ristiriitainen. Yhtäältä hän oli köyhän kansan puolestapuhuja ja ymmärtäjä, toisaalta – kansalaissodan myötä – vihaa lietsonut äärinationalisti, joka kehotti surmaamaan punaisten ”naarassudet”, jotta nämä eivät pystyisi enää jatkamaan sukuaan. Tätä taustaa vasten Kiantoa on vaikea pitää empaattisena korpikirjailijana. Punainen viiva on Ryysyrannan Joosepin (1924) ohella Kiannon tärkein teos. Romaani kuvaa Suomen suuriruhtinaskunnan ensimmäisiä eduskuntavaaleja vuonna 1907 ja ”soli-sali-ratin”  leviämistä kurjimpaankin mökkipahaan. Kirjan päähenkilöiksi Kianto on asettanut Korpiloukon mökin asukkaat: Topi Romppaisen, tämän vaimo Riikan ja heidän viis

Otava 2012 336 sivua Ihastukseni Antti Tuurin kirjoihin ei ole laantunut sitten Kylmien kyytimiehen (2007). Tämän syksyn uutuus Rauta-antura jatkaa Äitini suku -sarjaa ollen sen kahdeksas, itsenäinen osa.  Rauta-antura johdattaa lukijansa Lapin sotaan ja syksyn 1944 räntäsateisiin: 19-vuotias Heikki Ojala joutuu joukko-osastonsa mukana Tornion taisteluihin ja sieltä saksalaisten perässä kohti pohjoista. Kerronta etenee Tuurille ominaiseen tapaan kronikoiden ja neutraalin toteavasti. Tapahtumia ei kuvailla tai kommentoida laatusanoilla. Veijo Hietala kutsuukin Tuurin kertojaa osuvasti viattomaksi kertojaksi. Tuurin henkilöt ovat tavallisia, historian tapahtumien pyörteisiin ajautuneita ihmisiä, kuin keitä tahansa.   Taisteluita kertojana toimiva Heikki Ojala ei juurikaan kuvaa, mutta sen seurauksia kylläkin: ruumiskasoja, maahan jäätyneitä saksalaisia, poltetun Lapin lohdutonta maisemaa:  Joen takana Ruotsin puolella oli Ylitornion kirkonkylä polttamattomana mutta tällä

WSOY 2012 80 sivua Arja Tiaisen (s. 1947) edellinen runokokoelma Tää tojota ei lähe liikkeelle (2006) oli kirjallinen helmi, jonka voimaannutti lukijankin: "Sais ohittaa luuserit, tietyökoneet, kaikki.” Myös Tiaisen uusin kokoelma vannoo ironian ja arjen läheisyyden voimaan.  Feministinen ja epäsovinnaisuuksia kaihtamaton elämänasenne on edelleen tallella. En siis ole samaa mieltä Savon Sanomien kriitikon kanssa, jonka mielestä Tiaisen runojen ”meno on hyytynyt alustaviksi muistiinpanoiksi ja puhekielisiksi pikapiirroiksi”. Ymmärtämätöntä arvostelua, sanon minä. Jos muutama kohta olisikin kaivannut oikolukua, ei se tee koko kokoelmasta puolitekoista. Monissa Lapsilta kielletyn runoissa on aavistus haikeutta ja kaipuuta edesmennyttä puolisoa kohtaan: ”Tästä olisi hänen kanssaan lysti jutella.” Usein elämänkumppani on läsnä tunteena ja tietoisuutena: Tulin kotiin aamuauringossa. Kiirastulta piisaa. Kävelin kapakasta toiseen. Ihan vaan että jostain tulisin myöhään. Naapur