Siirry pääsisältöön

Antti Tuuri: Rauta-antura

Otava 2012
336 sivua


Ihastukseni Antti Tuurin kirjoihin ei ole laantunut sitten Kylmien kyytimiehen (2007). Tämän syksyn uutuus Rauta-antura jatkaa Äitini suku -sarjaa ollen sen kahdeksas, itsenäinen osa. 


Rauta-antura johdattaa lukijansa Lapin sotaan ja syksyn 1944 räntäsateisiin: 19-vuotias Heikki Ojala joutuu joukko-osastonsa mukana Tornion taisteluihin ja sieltä saksalaisten perässä kohti pohjoista. Kerronta etenee Tuurille ominaiseen tapaan kronikoiden ja neutraalin toteavasti. Tapahtumia ei kuvailla tai kommentoida laatusanoilla. Veijo Hietala kutsuukin Tuurin kertojaa osuvasti viattomaksi kertojaksi. Tuurin henkilöt ovat tavallisia, historian tapahtumien pyörteisiin ajautuneita ihmisiä, kuin keitä tahansa.  

Taisteluita kertojana toimiva Heikki Ojala ei juurikaan kuvaa, mutta sen seurauksia kylläkin: ruumiskasoja, maahan jäätyneitä saksalaisia, poltetun Lapin lohdutonta maisemaa: 


Joen takana Ruotsin puolella oli Ylitornion kirkonkylä polttamattomana mutta tällä puolella jokea ei ollut ehjänä yhtään rakennusta: saksa oli mennessään räjäyttänyt nurin sähköpylväätkin.

Sodan mielettömyyden ja ristiriitaisuuden vertauskuvaksi asetetaan saksalaisten kanssa heilastelleet suomalaisnaiset, joista kenelläkään ei ole hyvää sanaa sanottavanaan. Ojalan joukkue määrätään saattelemaan kahtatoista saksalaisten morsiamena ollutta naista Ouluun tuomittavaksi.

Kapteeni selitti nyt meille isoon ääneen, että naiset olivat saksalaisten jälkeensä jättämiä kenttähuoria, joita vävypojat eivät olleet viitsineet raahata mukanaan, vaikka olivat vannoneet naisille joskus ikuista rakkautta jalkoväliin päästäkseen; meidän tehtävämme oli viedä naiset nyt Ouluun - -

Hyvän ja pahan, oikean ja väärän raja osoittautuu kaikella tavalla suhteelliseksi ja muuttuvaksi. Naiset on sysätty sodan tapahtumien myötä kaksinkertaiseen marginaaliin: ensin heidät hylkäävät saksalaiset, sitten suomalaiset. Tässä mielessä Rauta-antura osuu vähemmän mairittelevaan historiaamme. 

Muualla:

Turun Sanomat

Tsekkaa myös nämä:
Antti Tuuri: Ikitie
Antti Tuuri: Wallenberg

Kommentit

  1. Lopetin juuri tämän lukemisen. Minäkin olen Tuuri-fani, mutta tästä ei tullut suosikkiani. Sen sijaan kirjan sisältö oli vaikuttavaa ja sai pohtimaan erityisesti saksalaisten morsianten asemaa. Eiväthän useimmat tehneet mitään sen kummempaa kuin mitä nuorten naisten ja miesten välillä helposti tapahtuu. Toisaalta ympäristön vihaankin pystyy samaistumaan kun ajattelee poltettua Lappia. Kiehtova, hirvittävä aihe ja ehkä kuitenkin liian vaiettu, vaikka nyt sitä on alettu paljon käsitellä kaunokirjallisuudessa.

    Hieno arvio muuten tämä, kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi. :) Kylmien kyytimies on mulle se paras ja kiinnostavin Tuurin romaani, jos kohta ei Rauta-anturakaan huono ollut. Kaikkea muuta.

      Lapin sota ja saksalaisten aika Pohjois-Suomessa on nyt jollain tapaa framilla (esim. Ketun Kätilö).

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kaari Utrio: Vaskilintu

Kaari Utrio (s. 1942) on tehnyt merkittävän uran sekä kauno- että tietokirjailijana, ja vastikään ilmoittanut lopettavansa kirjojen kirjoittamisen. Arvostan häntä erityisesti naisen, lapsen ja perheen historian popularisoijana (esim. Eevan tyttäret , Kalevan tyttäret ja kuusiosainen Familia -sarjan, joka kertoo perheen historiasta Euroopassa). Eila Pennasen Pyhä Bir gitta (1954) on inspiroinut Utriota ryhtymään kirjailijaksi ja nimenomaan historiallisia romaaneja kirjoittavaksi kirjailijaksi. Ollessaan nuorena töissä kirjakaupassa, hän huomasi, että viihdyttävät ja jännittävät kirjat, joissa on päähenkilönä  sekä vankka historiallinen tausta, kiinnostavat lukijoita. Niitä kirjoja ostetaan.  Vaskilintu kuvaa viikinkiajan ja kristillisen ajan taitetta, 1000-luvun Eurooppaa. Päähenkilönä on suomalaisneito Terhen, joka on kaunis ja älykäs - tietenkin. Terhen syntyy hämäläiseen sumunnostattajien ja verenseisauttajien sukuun. Hän pitää kaulassaan pientä lintukorua, jossa on taik

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin