Kone tottelee, rengas puree tietä ja homma toimii jälleen tuolla mystisen nimettömällä bikerilla, jonka vaiheita olemme saaneet seurata Hietikon kahdessa edellisessä romaanissa. Tunnelma on vain tällä kertaa muutaman asteen tummempi. Suuri rakkaus Gudrun on kuollut ja moottoripyöräilijä suuntaa kohti vanhaa prätkäklubiaan Tampereella. Suunnitelmissa on hiljaiselo kerhon veteraanina, mutta yllättävät hipat viikatemiehen kanssa sysäävät kuviot uuteen asentoon. Hietikon persoonallinen, rytmin ja sanailun voimaan luottava kerrontatyyli on sentään tallella. Adjektiivien ja toinen toistaan visuaalisempien kuvien vyöryttely vaikuttaa välillä turhankin itsetietoiselta ja omaan nokkeluuteensa ihastuneelta, mutta se taipuu myös tunnelmalliseksi, vain rivien välistä kuiskaavaksi ja jopa itseironiseksi. Joukkona moottoripyöräjengi on uhossaan ja testosteronihöyryissään miltei koominen, Juho Juntusen piirroshahmoja muistuttava lauma, jolle vähänkään korkeammalle korottava älyllisyys olisi