Siirry pääsisältöön

Harri V. Hietikko: Insomnian ensioireet



Kone tottelee, rengas puree tietä ja homma toimii jälleen tuolla mystisen nimettömällä bikerilla, jonka vaiheita olemme saaneet seurata Hietikon kahdessa edellisessä romaanissa. Tunnelma on vain tällä kertaa muutaman asteen tummempi. Suuri rakkaus Gudrun on kuollut ja moottoripyöräilijä suuntaa kohti vanhaa prätkäklubiaan Tampereella. Suunnitelmissa on hiljaiselo kerhon veteraanina, mutta yllättävät hipat viikatemiehen kanssa sysäävät kuviot uuteen asentoon.

Hietikon persoonallinen, rytmin ja sanailun voimaan luottava kerrontatyyli on sentään tallella. Adjektiivien ja toinen toistaan visuaalisempien kuvien vyöryttely vaikuttaa välillä turhankin itsetietoiselta ja omaan nokkeluuteensa ihastuneelta, mutta se taipuu myös tunnelmalliseksi, vain rivien välistä kuiskaavaksi ja jopa itseironiseksi. 


Joukkona moottoripyöräjengi on uhossaan ja testosteronihöyryissään miltei koominen, Juho Juntusen piirroshahmoja muistuttava lauma, jolle vähänkään korkeammalle korottava älyllisyys olisi turhan hentoa ja teoreettista. Vastaavasti osansa saavat myös impotentit, migreenipillereitään hamuavat intellektuellit, jotka hyperventiloivat sosiaalisen median sisäsiittoisissa ryhmissä ”kollektiivisen marttyyriutensa synnyttämässä ihanan kivuliaassa uhriutumisorgasmissa”. Insomnian nauru on pistävää ja groteskia.

Romaanin heikoin lenkki on sen juoni. Sen tarina ei rullaa kuten Paranoidissa ja Shosannassa, vaan on kuin pyykkinaru, jolla jo aavistuksen väsähtänyt biker roikkuu. Mutta tässä kontekstissa sillä ei liene niin väliä. Päällimmäisenä jälkikuvana Insomniasta jää näyttäytymisten, poseerausten ja poissulkemisten performatiivinen näytös, populaarikulttuurin viittausten säleikkö, jossa kaikki on liikkeessä ja alati muuttuvaa. Onkokaan mitään pysyvää, mitään todella totta? 



Reuna 2015
224 sivua

Kommentit

  1. Hei! Sinulle olisi pieni yllätys blogissani :3

    http://kirjoitanjaluen.blogspot.fi/2015/10/liebster-award-tunnustus.html

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Kuuntelin tätä vuonna 1974 ilmestynyttä romaania osittain äänikirjana ja kuuntelemisesta teki erittäin miellyttävän kokemuksen se, että kirjan lukee näyttelijä Liisamaija Laaksonen , jonka ääni sopii Joenpellon henkilöiden puheenparteen ja kerrontaan erinomaisesti. Nykyään ehkä vähän unohdettu Eeva Joenpelto teki aikanaan mittavan uran kirjailijana. Hänen esikoisromaaninsa Seitsemän päivää ilmestyi vuonna 1946 ja viimeinen teos Uskomattomia uhrauksia vuonna 2000. Neliosainen Lohja -sarjakin oli sekä myynti- että arvostelumenestys. Lohja-sarjaa voisikin pitää vaikkapa Sirpa Kähkösen Kuopio -sarjan edeltäjänä, vaikka tietenkin nämä sarjat edustavat kumpainenkin omaa tyyliään ja aikaansa.   Vetää kaikista ovista alkaa keväästä 1919, jolloin kansalaissota oli vielä monella tavalla läsnä. Kerronnan keskiössä oleva Oskari Hänninen on maataloustarvikekauppias, ja hänen vaimonsa Salme koettaa kuluttaa aikaansa kotirouvana, vaikka kotona ei ole oikein muuta tekemistä kuin virkka...

Kaarina Niskala: Valkovuokkojen villat: Toppilansalmen huvilat ja puutarhat

Oulun tervaporvariajan vauraus näkyi kaupungissa monella tavalla. Toppilan sataman yhteyteen rakennettiin 1800-luvun lopulla hienoja huviloita, joista muutamat (tosin todellakin vain muutamat) ovat säilyneet nykypäiviin saakka. Tunnetuin näistä säilyneistä on kauppaneuvos Johan Wilhelm Snellmanin vuonna 1859 rakennuttama, tyttärensä mukaan nimeämä Hannala . Kulttuurihistoriallisesti merkittävän alueen ensimmäiset, Mallasjuomatehtaan rakennukset valmistuivat jo muutamaa vuotta aiemmin. Valkovuokkojen villat kuvaa oululaista huvilaelämää 1800-luvun puolivälistä toiseen maailmansotaan. Huviloiden lisäksi kerrotaan niitä ympäröineiden suurten ja kauniiden puutarhojen historiasta – ja mikä kiinnostavinta – villojen asukkaista. Juuri heidän elämäntarinansa luovat mikrohistoriallisen näkymän entisaikojen huvilamiljööseen. Lähemmin tarkastellaan pariakymmentä huvilaa. Erakkoluonteiset [Ravanderin] veljekset, jotka olivat perineet komean mustan Lincoln-auton, matkustivat huvilalleen To...

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala ...