torstai 5. joulukuuta 2019

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista




Kuuntelin tätä vuonna 1974 ilmestynyttä romaania osittain äänikirjana ja kuuntelemisesta teki erittäin miellyttävän kokemuksen se, että kirjan lukee näyttelijä Liisamaija Laaksonen, jonka ääni sopii Joenpellon henkilöiden puheenparteen ja kerrontaan erinomaisesti.

Nykyään ehkä vähän unohdettu Eeva Joenpelto teki aikanaan mittavan uran kirjailijana. Hänen esikoisromaaninsa Seitsemän päivää ilmestyi vuonna 1946 ja viimeinen teos Uskomattomia uhrauksia vuonna 2000. Neliosainen Lohja-sarjakin oli sekä myynti- että arvostelumenestys. Lohja-sarjaa voisikin pitää vaikkapa Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan edeltäjänä, vaikka tietenkin nämä sarjat edustavat kumpainenkin omaa tyyliään ja aikaansa.
 

Vetää kaikista ovista alkaa keväästä 1919, jolloin kansalaissota oli vielä monella tavalla läsnä. Kerronnan keskiössä oleva Oskari Hänninen on maataloustarvikekauppias, ja hänen vaimonsa Salme koettaa kuluttaa aikaansa kotirouvana, vaikka kotona ei ole oikein muuta tekemistä kuin virkkaaminen. Avioliitto on väljähtänyt: Oskari korkeintaan murahtelee vaimolleen ja pettää häntä nuoren puotineidin kanssa. Salmen ja Oskarin kaksi tytärtä ovat jo aikuisia.

Vaikuttaako mielenkiintoiselta? Minun kuvaukseni perusteella ehkä ei, mutta Joenpelto osaa kuvata kirjansa ajan ja ihmiset kiinnostavasti. Hän maalaa vuolasta ja vivahteikasta virtaa, jossa on tyyliä ja jännitteitä sekä monisärmäisiä henkilöhahmoja, jotka kehittyvät juonen edetessä. Nykylukijasta saattaa kuitenkin vaikuttaa hieman erikoiselta se, että Salme ja Oskari kuvataan jo ikääntyneinä ihmisinä, vaikka Salme on kirjan alussa 47-vuotias ja Oskari vähän vaille 50.

Oskari Hänninen yrittää kaikkensa päästäkseen arvostettuun asemaan ja aloittaa talohankkeen paikallisen talollisen Julinin kanssa. Myös tyttäret on valjastettu isänsä nousukasprojektiin: heille pitää saada kunnialliset ja ihanteelliset puolisot, joista olisi hyötyä Hännisen bisneksissä. 


Keskeinen henkilö on myös Tilda Grönroos eli Tilta Kröönruusi on Salmen serkku ja lapsuudenystävä, sydämeltään tulenpalava kommunisti. Tildan kautta Joenpelto osoittaa luokka-ajattelun voimakkuuden. Sota on erottanut Salmen ja Tildan toisistaan, eikä häviäjän osa ole häävi, sen Tilda joutuu karvaasti kokemaan. Tildan sananvalmiutta ja kiivaspuheisuutta eivät vastoinkäymiset ole kuitenkaan lannistaneet, vaan Lohjan seudun murre on verevimmillään juuri hänen puhumanaan. Oululaisena voi vain ällistellä, miten taitavasti sekä Eeva Joenpelto että Liisamaija Laaksonen tämän puheenparren taitavat. 


Kirjallisuuhistorioissa Joenpeltoa luonnehditaan historiallisen laajan epiikan perinnönjatkajaksi, Väinö Linnan ja Lauri Viidan seuraajaksi. Mutta erotuksena Linnasta ja Viidasta, Joenpellolla keskiössä on vahva ja sitkeä nainen. 

Eeva Joenpelto ei kuitenkaan pitänyt siitä, että häntä kutsuttiin naiskirjailijaksi tai vahvojen naisten kuvaajaksi. Tästä huolimatta hän tuli kirjoittaneeksi yhden merkittävimmistä romaanisarjoista, jossa yhteiskunnan muutosta kuvataan juuri naisten kautta. Näin Joenpeltoa on analysoinut kirjallisuuden professori emerita Liisi Huhtala.


WSOY 1974

289 sivua

torstai 14. marraskuuta 2019

Kaari Utrio: Vaskilintu



Kaari Utrio (s. 1942) on tehnyt merkittävän uran sekä kauno- että tietokirjailijana, ja vastikään ilmoittanut lopettavansa kirjojen kirjoittamisen. Arvostan häntä erityisesti naisen, lapsen ja perheen historian popularisoijana (esim. Eevan tyttäret, Kalevan tyttäret ja kuusiosainen Familia-sarjan, joka kertoo perheen historiasta Euroopassa).

Eila Pennasen Pyhä Birgitta (1954) on inspiroinut Utriota ryhtymään kirjailijaksi ja nimenomaan historiallisia romaaneja kirjoittavaksi kirjailijaksi. Ollessaan nuorena töissä kirjakaupassa, hän huomasi, että viihdyttävät ja jännittävät kirjat, joissa on päähenkilönä  sekä vankka historiallinen tausta, kiinnostavat lukijoita. Niitä kirjoja ostetaan. 

Vaskilintu kuvaa viikinkiajan ja kristillisen ajan taitetta, 1000-luvun Eurooppaa. Päähenkilönä on suomalaisneito Terhen, joka on kaunis ja älykäs - tietenkin. Terhen syntyy hämäläiseen sumunnostattajien ja verenseisauttajien sukuun. Hän pitää kaulassaan pientä lintukorua, jossa on taikavoimaa: "Vesilintu, vaskilintu, terve joutsen, jumalan lintu".
 

Terhenillä on siis esi-isiensä kyvyt, mutta elämä kuljettaa häntä ympäri maailmaa: Pohjan periltä Novgorodiin, Konstantinopoliin, madjaarien ja frankkien maahan, Englantiin ja Norjan tuntureille. Lopulta Terhen päätyy Bysanttiin ylhäiseksi prinsessaksi, Theodora Hyperboreaksi. Jälkisanoissa Utrio huomauttaa, että tuolloinen Eurooppa oli nykyisen käänteiskuva. Idässä oli rikas, turvallinen ja hyvin järjestetty Bysantin valtakunta.

Naishahmojen ohella keskeinen henkilö Vaskilinnussa on Eirik Väkevä, Pöhkö-Eirik, joka on soturi, jyhkeä kuin kallionlohkare ja ruma kuin peikko. Siis kerrassaan hellyttävä tapaus! Äitipuoli on leimannut Eirikin vähä-älyiseksi, mitä hän ei kuitenkaan todellisuudessa ole. Eirikin ja Terhenin tiet erkanevat useampaan kertaan, mutta Eirik rakastaa ja suojelee Terheniä pyyteettömästi, koko sydämestään.


Millaista sitten on rakkaus Utrion kirjoissa? Se on ehtaa himoa. Ruumiit vavahtelevat halusta ja painautuvat toisiaan vasten, huulet vaeltavat iholla, kädet hamuavat rinnoilta reisille ja kupeita polttaa tuli. Eirik Väkeväkin tunkeutuu Terheniin äristen kuin karhu.

Rakkauden ja juonittelujen ohella Vaskilintu on täynnä kuninkaita, hallitsijoita, kirkkoja sekä arkipäivän elämää palatseissa ja niiden ulkopuolella. Ja tämä elävä mikrohistoria onkin ehkä romaanin mielenkiintoisinta antia. Tavat, esineet, ruoat, pukeutuminen, interiöörit, koko historiallinen epookki on Utriolla varmasti kohdillaan.


Vaskilinnun tarina jatkuu vuonna 1995 ilmestyneessä romaanissa Tuulihaukka.


Tammi 1992
757 sivua

sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Domenico Starnone: Kepponen


Domenico Starnonen Kepponen tarjosi tämän kevään toistaiseksi  hienoimman lukuelämyksen. Kirja on aivan hervottoman hauska – nauroin monta kertaa tätä lukiessani ääneen – mutta samalla suorastaan riipaisevan koskettava.

Vanha mies, menestynyt kuvittaja, suostuu muutamaksi päiväksi tyttärensä 4-vuotiaan Mario-pojan kaitsijaksi Napoliin, entiseen lapsuudenkotiinsa, jossa asuu nykyään miehen tytär puolisonsa ja poikansa kanssa. Nokkela ja osaava Mario pistää vaarinsa todella koetukselle, niin fyysisesti kuin henkisesti, jopa pohtimaan elämänsä pohjavirtoja. 

Kepponen on todella taidolla kirjoitettu. Starnone osaa loihtia esiin kaikki ihmisenä olemisen ja elämisen pienet, mutta merkitykselliset nyanssit. Henkilöhahmot ovat terävästi piirrettyjä: koomisia, traagisia – kerrassaan herkullisia!

(Starnonen kääntäjävaimoa Anita Rajaa on muuten arveltu Elena Ferranteksi.)


WSOY 2019
238 sivua
Suomentaja: Leena Taavitsainen-Petäjä

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Heidi Köngäs: Luvattu



Ohjaaja ja kirjailija Heidi Köngäs (s. 1954) tarkastelee tänä syksynä ilmestyneessä romaanissaan Sandra Suomen sisällissotaa tavallisen ihmisen näkökulmasta. Romaanin päähenkilönä on vahva, rohkea ja työtä pelkäämätön nainen, kuten on ollut kautta Köngäksen koko tuotannon – alkaen jo esikoisromaanista Luvattu. Näihin naisiin olen tykästynyt, ja uskaltaisin jopa väittää, että heistä saa lukijakin voimaa. 

Luvattu kuvaa kiellettyä rakkautta 1800-luvun lopun maalaiskylässä. Köngäs on saanut aiheen oman sukunsa historiasta. Tarinan minäkertojan, nuoren Maijan esikuvana on ollut kirjailijan isoisän äiti. Hänet oli kuulutettu vaimoksi miehelle, joka menetti mielenterveytensä. Isoäiti, silloinen nuori piika, sai peruttua avioliiton ja perusti myöhemmin perheen toisen miehen kanssa.


Maija on piikana isossa talossa ja kihlattu Antti-rengille. Isäntä on luvannut nuorelleparille torpparinpaikan ja Antti on lähtenyt ratatöihin hirsirahoja tienaamaan. Maijan mielessä Antin paikan onkin ottanut toinen mies ja toiselle naiselle naitu. ”Olen kuin kahden miehen oma. Toisen oikeasti, toisen paljaassa kuvitelmassa.”


Paljoa ei rakkaudessa kuitenkaan tapahdu: katseita vaihdetaan ja jalat osuvat pöydän alla yhteen:

Miten voi kaikki tunto pudota jalkavarteen, polven sivuun, kun sinun jalkasi osuu minuun iltasella kesken ruuan. Sinä istut minua lähinnä, syödään, puhutaan pellavista ja aivan vahingossa sinä osut jalkoinesi sivuun ja minuun. En tee mitään. Oliko se vahinko, siirrätkö sen sivuun? Minä en tee mitään, en liikahdakaan. En vedä jalkaani pois, annan sen olla niillä sijoillaan, syön.

Ehkä juuri vähäeleisyytensä vuoksi tunteiden veto onkin niin mystinen ja vahva? Myös Köngäksen intensiivinen ja draamallinen kerrontatekniikka tuo tapahtumat hyvin lähelle.
 

Antti palaa työmaaltaan. Kuuliaistansseissa ryypätään, mutta Antin pää ei enää sen koomin tokene. Joku on hänet myrkyttänyt, mutta kuka, se jää arvoitukseksi. Maijaa epäillään, etenkin kun hän haluaa perua häät. Kyläyhteisö ei hänen valintaansa hyväksy. Kaikki ovet suljetaan, eikä Maijalle edes puhuta. 

Arkielämän kuvauksessaan Köngäs kirjoittaa naisten historiaa. Päivät täyttyvät raskaista askareista – heinätöistä, pellavankäsittelystä, karjan hoitamisesta, ruumiinpesusta – mutta mieli on vieläkin raskaampi, vaan ei kuitenkaan aivan sysimusta. Maatalon työt noudattavat vuodenkiertoa, ja syksyn kuulaus tuo mukanaan myös uuden alun mahdollisuuden. Maija ei ole luovuttaja, eikä mikään aivan tavallinen tallaaja (kuten eivät Köngäksen naiset koskaan). Sivullisuudestaan huolimatta hän löytää sisäisen vahvuutensa ja oman tiensä. Näin tapahtuu myös Köngäksen seuraavassa, Raaheen sijoittuvassa romaanissa Vieras mies (2002), joka sekin kertoo persoonallisen ja mieleenpainuvan rakkaustarinan. 



Otava 2000
188 sivua



Toisaalla:
Kirja vieköön! 
P. S. Rakastan kirjoja 
Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia

torstai 6. heinäkuuta 2017

Kaarina Niskala: Valkovuokkojen villat: Toppilansalmen huvilat ja puutarhat



Oulun tervaporvariajan vauraus näkyi kaupungissa monella tavalla. Toppilan sataman yhteyteen rakennettiin 1800-luvun lopulla hienoja huviloita, joista muutamat (tosin todellakin vain muutamat) ovat säilyneet nykypäiviin saakka. Tunnetuin näistä säilyneistä on kauppaneuvos Johan Wilhelm Snellmanin vuonna 1859 rakennuttama, tyttärensä mukaan nimeämä Hannala. Kulttuurihistoriallisesti merkittävän alueen ensimmäiset, Mallasjuomatehtaan rakennukset valmistuivat jo muutamaa vuotta aiemmin.

Valkovuokkojen villat kuvaa oululaista huvilaelämää 1800-luvun puolivälistä toiseen maailmansotaan. Huviloiden lisäksi kerrotaan niitä ympäröineiden suurten ja kauniiden puutarhojen historiasta – ja mikä kiinnostavinta – villojen asukkaista. Juuri heidän elämäntarinansa luovat mikrohistoriallisen näkymän entisaikojen huvilamiljööseen. Lähemmin tarkastellaan pariakymmentä huvilaa.

Erakkoluonteiset [Ravanderin] veljekset, jotka olivat perineet komean mustan Lincoln-auton, matkustivat huvilalleen Toppilansaareen ”paketilla”, kuten muutkin saarelaiset. Oskar Ravander nautti virvokkeita ja istui tyylikkäästi puku päällä ja hopeapäinen herraskeppi kädessään valkoiseksi maalatun, vihreiden listojen koristaman kioskin suojassa.
Huviloihin rakennettiin verantoja, parvekkeita sekä torneja. Kaiteet ja listat koristettiin lehtisahaleikkauksin. Pihoille rakennettiin huvimajoja, tanssipaviljonkeja, keinuja, istuinryhmiä sekä lehtimajoja. Lähes jokaisen huvilan yhteydessä oli myös leikkimökki ja huolella hoidettu puutarha. Alueen esteettisyys käy hyvin ilmi myös kirjan runsaasta kuvituksesta, jossa on onneksi mukana myös nostalgiaa hehkuvia interiööriotoksia.

Porvariston seuraelämä oli vilkasta, ja palvelusväki huolehti käytännön arkiaskareista. Toppilansaareen piti matkustaa veneellä, sillä saareen ei ollut siltaa ennen vuotta 1942. Niskala kertoo neljän riuskan naisen veivanneen Näkkiä, joka kulki kahdeksan kertaa päivässä Heikolanniemen ja salmen väliä. Muutto huviloille tapahtui toukokuun lopulla, ja heti jäiden lähdön jälkeen osa palvelusväestä meni edeltä käsin valmistelemaan kesäelämää.


Toppilansaaressa nykyään kasvavat valkovuokot ovat peräisin Leonard Candelinin huvilan puutarhan kukkapenkistä, jossa tiedetään kasvaneen sini- ja valkovuokkoja. 


Kaarina Niskala on oululainen arkkitehti ja tutkija, joka on perehtynyt Oulun rakennus- ja kulttuurihistoriaan. Valkovuokkojen villojen lisäksi hän on kirjoittanut mm. Hurmaavista Hupisaarista ja Puistojen Oulusta (2008) sekä Oulun kaupunginkirjaston historian Tietoa & tarinoita (2007).



Oulu-seura 2007
207 sivua

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät




Pohjolassa ei ole ollut kunnon kesää kuuteen vuoteen.
      Viime kesänä hellelukemat ylittyivät ainoastaan Tanskassa ja kaakkoisimmassa Skånessa, missä elohopea nousi muutamana päivänä 25 asteen tuntumaan.
      Lähes viiteenkymmeneen pohjoiseen kuntaan ei ole tullut ollenkaan termistä kesää. Pitkä kevät liukui suoraan pitkäksi syksyksi.
      Helsingissä kesä alkoi juhannusviikolla, Tukholmassa vain muutamaa päivää aikaisemmin.
      Luulajan korkeudella kesä kesti vain kolmisen viikkoa, eikä aurinko paistanut sinä aikana kuin muutaman päivän.

Sitä odottaa aina jotakin. Seuraavaa viikonloppua, lomaa, kesää, lämpöä, aurinkoa. Enemmän, paremmin, korkeammalle. Mikään ei koskaan ole riittävästi, ei ainakaan kuvankauniille Susannelle, joka haluaa olla aina paras ja kontrolloida kaikkea. Susannen mies, ruotsinsuomalainen Markus on kyllästynyt perheen kiiltokuvaelämään, mutta Susanne ei huomaa sitä tai ylipäätään mitään mikä olisi ristiriidassa hänen päänsisäisten suunnitelmiensa kanssa. 

Mutta koska todellisuudessa on aina säröjä, Susanne tahtoo aloittaa kaiken alusta, puhtaalta pöydältä. Uusi lapsi korjaisi elämän. Susanne on tilannut vauvan Intiasta kertomatta sitä kenellekään. Padma on yksi tuhansista köyhistä intialaisnaisista, jotka toimivat sijaissynnyttäjinä maksua vastaan. Padman kautta miljööt ristivalottuvat: Ilmastonmuutoksen kourissakin Pohjoismaat ovat kliinisen vähäeleisiä verrattuna vastakohtia, hajuja ja kaikkea mahdollista ryöppyävään Intiaan.


Toisen romaanin keskiössä olevan perheen muodostavat tv-meteorologi Peter ja hänen vaimonsa Rosa, joka on menestynyt kampaaja. Oikutteleva sää on syössyt Peterin ammatilliseen kriisiin. Ihmiset eivät enää luota ennusteisiin ja meteorologeista on tullut Ruotsin vihatuin ammattiryhmä heti poliitikkojen ja toimittajien jälkeen. Ilmastonmuutos on Seitsemännessä keväässä sekä konkreettinen että vertauskuvallinen – säätä ei voi ennustaa, elämää ehkä vielä vähemmän.


Vahvimmaksi henkilöhahmoksi nousee Susannen ja Markuksen tytär Matilda, joka älykkyydellään ja osaavuudellaan edustaa toivoa ja tulevaisuutta. Samoin kuin Tiina Laitila Kälvemarkin aiemmissa teoksissa on Seitsemännen kevään ihmisillä on kullakin salaisuutensa, ja heidän elämänsä leikkautuvat toisiinsa muodostaen monisyisen kuvion, jossa yhden langan nykäisyllä saattaa olla odottamattomia seurauksia. Romaani näyttää vain välähdyksiä, mutta näiden hetkien perusteella lukija pystyy rakentamaan mielessään riittävän tarkan kokonaiskuvan. 


Tiina Laitila Kälvemarkilla on todentuntuinen näkökulma sekä yksilöihin että heidän yhteisöihinsä.
Se on vapaa teennäisyydestä ja turhasta konstailusta. Seitsemäs kevät on kiehtova ja merkityksellisen romaani, ehdottomasti yksi tämän kirjavuoden parhaista. (Näin uskallan väittää, vaikka syksyn kirjasatoon on vielä aikaa.) 


WSOY 2017
179 sivua



Toisaalla:
Sisuradio: Tiina Laitila Kälvemarkin uutuus Seitsemäs kevät nostaa pintaan kärsimättömyyden ja toteutumattomat unelmat

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Markus H. Korhonen: Puistola




Urbaanin oululaisuuden kannalta vilkkaassa paikassa sijaitsee vuonna 1912 valmistunut Asunto-osakeyhtiö Puistola. Iso- ja Pakkahuoneenkatujen risteyksen luoteiskulmassa oleva – tätä nykyä vaaleanpunainen – viisikerroksinen kivirakennus veikeine kulmineen, käänteineen, ikkunoineen ja kattomuotoineen herättää sukupolvesta toiseen ohikulkijan huomion, olipa ohikulkija sitten avojalakanen oululainen tai tullista tullut.

Nyt kun Oulun keskusta hakee Valkean rakentamisen myötä uutta ilmettään – ja luoja paratkoon, löytää sen toivottavasti joskus – on miltei lohdullista ajatella judeng-tyyliä henkivän Puistolan ajatonta eleganssia. Legendaarisen kulttuurihistorioitsijan Markus H. Korhosen historiakatsauksessa rakennustekniset seikat jäävät sivusosaan: painopiste on kulttuuri- ja sosiaalihistoriassa.

Keskieurooppalaista myöhäisjugendia edustavan Puistolan nykyinen väritys ei ole alkuperäinen. Alkuperäinen ulkoseinäväri luokiteltiin 1990-luvulla tehdyissä tutkimuksissa persikankeltaiseksi ja pilasteriosien väri kermanvaaleaksi. Olisikin mielenkiintoista nähdä arvorakennus vielä joskus tässä ensimmäisessä ulkoasussaan, jos kohta se onkin muutoin muuttunut ajan mukana. Enää ei tarvita polttopuuhissejä tai puuhelloja, melkein kaikki kakluunitkin on purettu. Talvisodan pommituksissa 1.1.1940 Puistolan lähes koko lounaiskulma romahti ja ulkoseinässä ammotti kahden kerroksen korkuinen aukko. Moni loukkaantui ja yksi asukas sai surmansa.

Korhonen käy eloisasti läpi talon historiaa, siinä sijainneiden liikehuoneistojen vaiheita ja sen asukkaiden elämää. Pukimo-Aitta, Leninkiliike Ellen Jääskeläinen, Kelloliike E. A. Lahti ja mm. Keräsen Kuvaamo palvelivat oululaisia vuosikymmenten ajan. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä merikapteenin leski Wilhelmiina Vuorivirta piti myymälää ja ompelimoa A-rapussa ja parhaimmillaan aktiivista seuraelämää viettäneellä leidillä oli palveluksessaan kahdeksan ompelijatarta. 

Elokuvateatteri Urania toimi Puistolassa 1912-1929. Mykkäelokuvia esittäneen teatterin perusti viipurilaissyntyinen maanmittausinsinööri Birger Edward Bützow. Puistolan Grand Seigneur kamarineuvos Atte Kalajoki (1914-2004) sai ensi kosketuksensa eläviin kuviin Uraniassa, jonka kuvaprojektorin rauhoittava surina kantautui iltaisin yläkerroksiin saakka.

Puistolasta on ilmestynyt täydennetty painos vuonna 2012.


Studio Ilpo Okkonen 2002
95 sivua


Toisaalla:
Puistolan rakennushistoriaselvitys
Uuno Laukan kuvia Puistolasta


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...