sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät




Pohjolassa ei ole ollut kunnon kesää kuuteen vuoteen.
      Viime kesänä hellelukemat ylittyivät ainoastaan Tanskassa ja kaakkoisimmassa Skånessa, missä elohopea nousi muutamana päivänä 25 asteen tuntumaan.
      Lähes viiteenkymmeneen pohjoiseen kuntaan ei ole tullut ollenkaan termistä kesää. Pitkä kevät liukui suoraan pitkäksi syksyksi.
      Helsingissä kesä alkoi juhannusviikolla, Tukholmassa vain muutamaa päivää aikaisemmin.
      Luulajan korkeudella kesä kesti vain kolmisen viikkoa, eikä aurinko paistanut sinä aikana kuin muutaman päivän.

Sitä odottaa aina jotakin. Seuraavaa viikonloppua, lomaa, kesää, lämpöä, aurinkoa. Enemmän, paremmin, korkeammalle. Mikään ei koskaan ole riittävästi, ei ainakaan kuvankauniille Susannelle, joka haluaa olla aina paras ja kontrolloida kaikkea. Susannen mies, ruotsinsuomalainen Markus on kyllästynyt perheen kiiltokuvaelämään, mutta Susanne ei huomaa sitä tai ylipäätään mitään mikä olisi ristiriidassa hänen päänsisäisten suunnitelmiensa kanssa. 

Mutta koska todellisuudessa on aina säröjä, Susanne tahtoo aloittaa kaiken alusta, puhtaalta pöydältä. Uusi lapsi korjaisi elämän. Susanne on tilannut vauvan Intiasta kertomatta sitä kenellekään. Padma on yksi tuhansista köyhistä intialaisnaisista, jotka toimivat sijaissynnyttäjinä maksua vastaan. Padman kautta miljööt ristivalottuvat: Ilmastonmuutoksen kourissakin Pohjoismaat ovat kliinisen vähäeleisiä verrattuna vastakohtia, hajuja ja kaikkea mahdollista ryöppyävään Intiaan.


Toisen romaanin keskiössä olevan perheen muodostavat tv-meteorologi Peter ja hänen vaimonsa Rosa, joka on menestynyt kampaaja. Oikutteleva sää on syössyt Peterin ammatilliseen kriisiin. Ihmiset eivät enää luota ennusteisiin ja meteorologeista on tullut Ruotsin vihatuin ammattiryhmä heti poliitikkojen ja toimittajien jälkeen. Ilmastonmuutos on Seitsemännessä keväässä sekä konkreettinen että vertauskuvallinen – säätä ei voi ennustaa, elämää ehkä vielä vähemmän.


Vahvimmaksi henkilöhahmoksi nousee Susannen ja Markuksen tytär Matilda, joka älykkyydellään ja osaavuudellaan edustaa toivoa ja tulevaisuutta. Samoin kuin Tiina Laitila Kälvemarkin aiemmissa teoksissa on Seitsemännen kevään ihmisillä on kullakin salaisuutensa, ja heidän elämänsä leikkautuvat toisiinsa muodostaen monisyisen kuvion, jossa yhden langan nykäisyllä saattaa olla odottamattomia seurauksia. Romaani näyttää vain välähdyksiä, mutta näiden hetkien perusteella lukija pystyy rakentamaan mielessään riittävän tarkan kokonaiskuvan. 


Tiina Laitila Kälvemarkilla on todentuntuinen näkökulma sekä yksilöihin että heidän yhteisöihinsä.
Se on vapaa teennäisyydestä ja turhasta konstailusta. Seitsemäs kevät on kiehtova ja merkityksellisen romaani, ehdottomasti yksi tämän kirjavuoden parhaista. (Näin uskallan väittää, vaikka syksyn kirjasatoon on vielä aikaa.) 


WSOY 2017
179 sivua



Toisaalla:
Sisuradio: Tiina Laitila Kälvemarkin uutuus Seitsemäs kevät nostaa pintaan kärsimättömyyden ja toteutumattomat unelmat

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Markus H. Korhonen: Puistola




Urbaanin oululaisuuden kannalta vilkkaassa paikassa sijaitsee vuonna 1912 valmistunut Asunto-osakeyhtiö Puistola. Iso- ja Pakkahuoneenkatujen risteyksen luoteiskulmassa oleva – tätä nykyä vaaleanpunainen – viisikerroksinen kivirakennus veikeine kulmineen, käänteineen, ikkunoineen ja kattomuotoineen herättää sukupolvesta toiseen ohikulkijan huomion, olipa ohikulkija sitten avojalakanen oululainen tai tullista tullut.

Nyt kun Oulun keskusta hakee Valkean rakentamisen myötä uutta ilmettään – ja luoja paratkoon, löytää sen toivottavasti joskus – on miltei lohdullista ajatella judeng-tyyliä henkivän Puistolan ajatonta eleganssia. Legendaarisen kulttuurihistorioitsijan Markus H. Korhosen historiakatsauksessa rakennustekniset seikat jäävät sivusosaan: painopiste on kulttuuri- ja sosiaalihistoriassa.

Keskieurooppalaista myöhäisjugendia edustavan Puistolan nykyinen väritys ei ole alkuperäinen. Alkuperäinen ulkoseinäväri luokiteltiin 1990-luvulla tehdyissä tutkimuksissa persikankeltaiseksi ja pilasteriosien väri kermanvaaleaksi. Olisikin mielenkiintoista nähdä arvorakennus vielä joskus tässä ensimmäisessä ulkoasussaan, jos kohta se onkin muutoin muuttunut ajan mukana. Enää ei tarvita polttopuuhissejä tai puuhelloja, melkein kaikki kakluunitkin on purettu. Talvisodan pommituksissa 1.1.1940 Puistolan lähes koko lounaiskulma romahti ja ulkoseinässä ammotti kahden kerroksen korkuinen aukko. Moni loukkaantui ja yksi asukas sai surmansa.

Korhonen käy eloisasti läpi talon historiaa, siinä sijainneiden liikehuoneistojen vaiheita ja sen asukkaiden elämää. Pukimo-Aitta, Leninkiliike Ellen Jääskeläinen, Kelloliike E. A. Lahti ja mm. Keräsen Kuvaamo palvelivat oululaisia vuosikymmenten ajan. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä merikapteenin leski Wilhelmiina Vuorivirta piti myymälää ja ompelimoa A-rapussa ja parhaimmillaan aktiivista seuraelämää viettäneellä leidillä oli palveluksessaan kahdeksan ompelijatarta. 

Elokuvateatteri Urania toimi Puistolassa 1912-1929. Mykkäelokuvia esittäneen teatterin perusti viipurilaissyntyinen maanmittausinsinööri Birger Edward Bützow. Puistolan Grand Seigneur kamarineuvos Atte Kalajoki (1914-2004) sai ensi kosketuksensa eläviin kuviin Uraniassa, jonka kuvaprojektorin rauhoittava surina kantautui iltaisin yläkerroksiin saakka.

Puistolasta on ilmestynyt täydennetty painos vuonna 2012.


Studio Ilpo Okkonen 2002
95 sivua


Toisaalla:
Puistolan rakennushistoriaselvitys
Uuno Laukan kuvia Puistolasta


sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Katariina Vuori ja Vesa Ranta: Lottovoittajien pöydässä



Suomessa on 800 000 - 900 000 tilastollisesti köyhää ihmistä. Pitkäaikaisköyhiä heistä on noin 100 000 ja leipäjonoissa käy viikottain yli 20 000 suomalaista. Äärimmäisessä köyhyydessä Suomessa elää Katariina Vuoren mukaan 30 000 ihmistä tai kotitaloutta. 

Tällaiselle massalle on oululainen kirjailija Katariina Vuori antanut kasvot yhdessä valokuvaaja Vesa Rannan kanssa teoksessa Lottovoittajien pöydässä. Lähemmin tutustutaan kahdentoista köyhän elämäntarinaan, ja juuri nämä tarinat ovat kirjan mielenkiintoisinta antia. (Niin kiinnostavaa, että luin pikkutunneille saakka.)

Esimerkiksi köyhyyden syitä ja seurauksia, historiaa ja sosioekonomisen aseman vaikutusta lapsen kehitykseen käsittelevät luvut antavat myös perspektiiviä monisyiseen aiheeseen.

Kirjassa esiteltyjen ihmisten köyhyyden taustalla on monenlaisia tarinoita. On turvatonta lapsuutta, psyyken ongelmia, yksinhuoltajuutta, työttömyyttä, sairautta, alkoholismia, ylivelkaantumista, parisuhdeväkivaltaa. Tavanomaista ehkä, mutta aina kuitenkin myös yksilöllistä. 

22-vuotias Kati pyöräilee talvella kymmenen kilometrin päähän hakemaan vanhaksi mennyttä mehuglögiä. 64-vuotiaan Reijon ero ja alkoholisoituminen suisti välillä asunnottomaksikin. Voimakkaimmin mieleeni jäi ehkä 40-vuotiaan Annan tarina. Hänellä on takanaan erittäin vakavaa parisuhdeväkivaltaa, kaksi aivoverenvuotoa ja pitkäaikaissauraus. Silti hän ei ole menettänyt toivoaan paremmasta huomisesta.

Lottovoittajien kuvissa näkyy tavallisia koteja ja paljon yksityiskohtia, mutta vain vähän kasvoja: neljä haastatelluista on kuvissa niin, että heidät voi tunnistaa.

Paljon puhutaan siitä, miten soten menot suistavat koko Suomen perikatoon. Vähemmän nousee esille se tässäkin kirjassa ilmi tullut tosiasia, että tukia ja apumuotoja jätetään myös paljon käyttämättä. Monet kokevat Kelan ja sosiaalitoimiston kanssa asioinnin niin vaikeaksi, että jättävät usein heille lain mukaan kuuluvat tuet hakematta. Syynä voi olla hakemisen byrokraattisuus tai se, että hakijan toimintakyky on heikentynyt. Apua hakeva saatetaan myös käännyttää pois. Usein virkailijoiden asenne näitä asiakkaita kohtaan on lähtökohtaisesti epäilevä, jopa torjuva.  

Sipilän hallitukselle leipäjonosta lähetetään terveisiä: Kela on liian byrokraattinen, työpaikkoja pitää saada lisää ja kaikille perustulo.

Suosittelen kirjaa kaikille yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneille.


Like 2017
202 sivua


Toisaalla:
Nousu - Rajaton kulttuurijulkaisu
Suomalaisten köyhyyttä tallentanut valokuvaaja: ”Elämä on arvaamatonta – pienestä kiinni, miten tästä kelkasta voi tippua” | Mtv3
Lottovoittajien pöydässä | Me Naiset

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Jarno Mällinen: Kotirintama




Auto pysähtyi keskelle pihaa. Isä otti viltin tehtävää toimittaneen rääsyn ja viikkasi sen huolellisesti matka-arkkuun. Moottori jyrähti ja sammui. Hän avasi perälaudan säpit ja potkaisi lavan auki.
      ”Täällä ollaan ja eletään.”

Oululaisen muusikko-kirjailija Jarno Mällisen kolmas romaani vie lukijansa sotavuoteen 1941. Noin kymmenkesäinen Joonas muuttaa isänsä kanssa syrjäiseen kylään jonnekin määrittelemättömään suuntaan pohjoista Suomea. Joonaksen äiti on kuollut hiljattain ja isä ja poika ovat jääneet kahdestaan. 

Otteissaan ja ajatuksissaan kulmikas isä tähdentää useaan otteeseen miten he ovat nyt ainoa tuki ja turva toisillensa, kaksistaankin yksin maailmassa.

168 sivua on täynnä tunnelmia, aistimuksia, toden ja kuvitelman rajalla häilyviä hetkiä. Olennaiseksi kasvaa se, mistä ei saa puhua. Joonas raottaa vaikenemisen verhoa lukemalla salaa vanhempiensa kirjeitä ja katselemalla vanhoja valokuvia. Ylisukupolvinen puhumattomuuden ja häpeän taakka pitää tiukasti otteessaan. Sen rinnalla Joonaksen vaeltelu metsässä saa vertauskuvallista merkitystä ja miltei kiantomaiset raamit.
 

Huumoria tarinasta ei löydy nimeksikään – ei edes mustaa sellaista – ja toivo on pienenpieninä pilkahduksina, unen ja muistojen häivähdyksinä. Joonaksen isästä paljastuu onneksi myös huolehtiva ja välittävä puoli: hän näyttää rakkautensa arjen tekoina. 

Kotirintaman ihmiskuva on kerroksittainen ja tarkka, eikä sen juoni johda umpikujaan, vaikka sellainenkin vaihtoehto olisi tarjolla. Tässä on Mällisen paras romaani, ehdottomasti.

 

Like 2017
168 sivua

 

Toisaalla:
Savon Sanomat
Kirjakaapin avain

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Pekka Jaatinen: Varjo 1917-1918


”Lappi, Toppi, Relletti, Pattijoki, Raahe ja helevetti”
Vanha sananparsi Raahen radan asemista johdattaa maailman merillä seilanneen Oskari Varjon takaisin kotiseudulleen. Eletään vuotta 1917. Varjo vierastaa politikointia ja radikalisoitumista, ja toivoo, etteivät levottomuudet ulottuisi pohjoiseen rannikkokaupunkiin. Veljensä avustuksella hän saa työpaikan rautateiltä, mutta toive omasta rauhasta jää toteutumatta. 

Samoin kuin Antti Tuurin Jussi Ketola temmataan Kylmien kyytimiehessä pakolla sotaan, joutuu Oskari  Varjokin tahtomattaan mukaan sisällissodan kahnauksiin. Yhteisön paine on puolin ja toisin kova:

”Huomenta”, Oskari sanoi lippansa alta katsoen, juonteet suupielissään. Minä olen ratavartija Oskari Varjo.”
”Ookko nää Emilin veli”, Kasurinen kysyi. ”Tullu sen entisen, mikä sen nimi nyt olikaan, tilalle?”
”Joo.”
”Onko sinulla samanlainen poliittinen kanta kuin veljelläsi”, Ahonen kysyi. ”Yhtä demokraattinen?”
”Ei”, Oskari sanoi sepän ja raudanvetäjän yllätykseksi ja alkoi tuntea olonsa tukalaksi.
”Politiikka ei kiinnosta minua”, hän jatkoi miesten pettymykseksi. ”Olen seilannut suurimman osan iästäni merillä. Siellä ei politikoitu. Olen oman tieni kulkija.”
”Vai sillä tavalla. Mutta kyllä puolesa pittää tietää”, Kasurinen sanoi ja vilkaisi Ahosta. ”Eikö niin, Topi?”
”Sitä on joko meidän puolella tai sitten omistavan luokan puolella meitä vastaan”, Ahonen sanoi. --   
Lieneekö todellisuudessa omaa kantaa osoitettu noin alleviivatusti, en tiedä. Suurin osa romaanin henkilöistä on kuitenkin tavallisia pikkukaupunkilaisia, joille Suomen itsenäistyminen, Euroopan suursota tai Venäjän vallankumous olisivat kaukaisia asioita, elleivät ne ulottaisi vaikutustaan heidänkin arkeensa. Vähäosaisille muutos tuo toivon paremmasta huomisesta, vastapuolelle kyse on enemmänkin aatteellisista asioista, ei niinkään käytännön elämästä, jos kohta elintarvikepula tarjoaa heille mahdollisuuden käydä mustan pörssin kauppaa.

Tunnelma kiristyy romaanissa verkalleen. Jaatinen käyttää aiemmasta tuotannostaan tuttua ristivalotustekniikkaa, joka antaa äänen usealle eri näkökantoja edustavalle henkilölle. Valkoisille äänen antaa pankinjohtaja ja Raahen Suojeluskunnan päällikkö Iisak Leppälä. Hänen osuutensa on kirjoitettu päiväkirjamuotoon. 
 

Kauna, silmitön viha ja sen seuraukset puistattavat, vaikka niistä on ennenkin kerrottu. Oskari Varjo jää mieleen ristiriitaisena hahmona: hän on yhtäältä ulkopuolinen, mutta toisaalta tapahtumien keskiössä. Veljensä traagisen kuoleman jälkeen Varjo ajattelee oitis tämän jättämää pysäkinhoitajan paikkaa – ja jopa paikkaa veljen lesken rinnalla. Hän laskelmoi ja taktikoi, mutta on myös inhimillinen ja siten jopa samaistuttava. Hihanauhansa hän ompelee toiselta puolen punaiseksi, toiselta valkoiseksi. Oskari Varjon kautta romaanin nimi saa myös vahvasti vertauskuvallisen merkityksen.

Varjo 1917-1918 on omistettu kirjailijan kotikaupungille Raahelle. Puutaloineen, kirkontorneineen, makasiineineen ja asukkaineen historiallinen miljöö herää eläväksi ja vaikuttavaksi.



Johnny Kniga 2016
343 sivua


Toisaalla:
#kirja
Pekka Jaatiselta kirja kansalaissodan Raahesta – Radio Pooki

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Kaiho Nieminen: Ihmissuden kronikka



Kalma niittää satoaan 1600-luvun Suomessa. Kulkutaudit kaatavat raavaita miehiäkin, mutta vielä kovemmin koettelee kansaa kuningas Kustaa Adolfin sota ja sääty-yhteiskunnan ies, jonka alta ei armahda taikausko, saatikka uskonto:

Pappien puheita ja taksoja muistellessa luonto vain kasvoi. Kun papit eivät koskaan ole elävääkään rahvaanmiestä halunneet armahtaa, mitä ne ihmisraadon autuuden puolesta pystyisivät tekemään? Kun Jumala on kääntänyt sinulle selkänsä, on turha enää maallistenkaan herrojen höpinöitä kuunnella.

Myötätunto tai kohtuuden käsite tuntuvat olevan tyystin tuntemattomia parempiosaiselle väelle, ja kruunulla on oikeus verottaa talonpoikia niin kovalla kädellä kuin sitä sattuu huvittamaan. Näihin mustavalkoisiin puitteisiin asettaa Kaiho Nieminen päähenkilönsä, talonpoika Matti Jurvasen, jolta kirjettä kuninkaalle vievä herrasaattue ryöstää ensin hevosen, sitten lampaat, lehmän ja toisenkin hevosen. Äärimmäisessä hädässä vasta vaimonsa haudannut Matti päätyy miestappoon. Hän pakenee virkavaltaa metsään.

Ihmissuden kronikka on ensimmäinen romaani, jonka olen Kaiho Niemiseltä lukenut, mutta ei varmasti viimeinen, niin vaikuttava, koskettava ja taidolla laadittu se on. Juonen tasolla vire pysyy hienosti yllä – se ei käy tyhjää rivinkään vertaa. Monesta kirjasta joutaisi neljännes pois, mutta tästä en ottaisi sanaakaan. Niin ikään 1600-luku on kuvattu taitaen: silloiset tavat, työt, matkanteko ja ylipäätään tuolloinen maailmankuva nousevat elävinä lukijan mieleen.  

Ihmissuden kronikka näyttää ihmisen petona, jolle inhimillisyys on ylellisyyttä. Sitä ei löydy suhteessa toisiin ihmisiin, mutta eläimet ja luonto antavat jonkinlaista mittakaavaa luomakunnan kruununa itseään pitävälle olennolle. Vaikuttavimmillaan romaani onkin erämaan mittaamattomien maisemien äärellä, karhuemon tai ilveksen tuntumassa, kuusensiipien katveessa.

 

WSOY 2016
184 sivua


Toisaalla:
Annelin kirjoissa
Kiiltomato
Kirjakko ruispellossa

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Seppo Koivupuro: Elämääni sanoin ja kuvin



Oulujoen pohjoisrannalla sijaitseva Tuira on yksi Oulun suurimmista kaupunginosista. Kaupungin keskustaa ja Tuiraa erottavat vain Merikosken sillat. Nykyään kerrostalovaltainen alue oli ennen idyllinen puutalojen ja kauniiden piha-alueiden miljöö, jonka 1960- ja 1970-luvuilla alkanutta hävitystä on vaikea ajatella ilman pistosta sydämessä. 

Kirjailija Matti Hälli toi Tuiran kaunokirjallisuuteen, mutta muunlaista Tuiraa käsittelevää kirjallisuutta löytyy yllättävän vähän – Tuira olisi ilman muuta ansainnut oman historiikkinsa. Löysin kuitenkin kirjastosta Seppo Koivupuron muistelmateoksen Elämääni sanoin ja kuvin, jossa hän kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan 1930- ja 1940-lukujen Tuirassa.

Seppo Koivupuro syntyi marraskuun 10. päivä 1931 kotonaan Koskitie 34:ssa.

Kaikki lapsuuteni ja nuoruuteni muistot liittyvät luonnollisesti monin tavoin pieneen ja vaatimattomaan kotimökkiimme Tuirassa, Merikosken alajuoksulla, Kuurojen koulun naapurustossa. - - Oulujoen rantaan oli matkaa tien ylitse vain satakunta metriä, joki laski juuri kohdallamme monien saarten pirstomaan merenlahteen, jota kutsuttiin Hartaanseläksi.

Perheen isä työskenteli kuorma-autonkuljettajana. Äiti hoiti kotona lapsia, joita oli kaikkiaan neljä, Seppo kuopuksena. Ansiotyössä Anna-äiti kävi aina kun sellaista oli tarjolla: kenkiä hän neuloi Tuirassa sijainneilla Niemelän ja Pikkaraisen kenkätehtailla, Merikosken voimalaitostyömaalla hän oli maatyöntekijänä ja Kuurojen koululla pyykkituvan hoitajana. Hän ompeli myös flanellisia aluspaitoja kaupungissa vaatetusalan liikettä pitäneelle Hamidullahin perheyritykselle. (Sama liike mainitaan muuten myös Joni Skiftesvikin romaanissa Lipsauttajat.) Tähän puuhaan lapsetkin osallistuivat ompelemalla nappeja.

Koivupuron näkökulma lapsuuteensa on maanläheinen ja arkisten sattumusten värittämä. Lähellä virtaava Oulujoki on keskeisessä roolissa jokapäiväisessä elämässä. Pyykki pestiin kesäisin ”turkistehtaan rannassa” ja polttopuut haettiin veneellä lähisaarista, pääasiassa Lammassaaresta. Piharakennuksessa tai liiterin vintillä oli kesäisin myös vuokralaisia, ”kortteerimiehiä”, jotka työskentelivät Oulujoen uitolla.

1930-luvulla elettiin varsin omavaraisesti, mutta ei sentään missään luontaistaloudessa. Osulassa tai torilla käytiin lähes päivittäin. Radio hankittiin hieman ennen talvisodan alkamista syksyllä 1939. Sotavuosina Koivupuroilla oli kotieläiminä vasikka, kanoja, lampaita ja jopa sikojakin. Nykyään karjuja näkee Tuirassa vain paikallisten juottoloiden patioilla.

Koivupuron kotitalo purettiin 1974 tai 1975.

Omakustanne 2008
72 sivua 

Toisaalla Tuirasta: 
Ilkka Tuomaala: Puu-Tuirasta kerrostaloalueeksi (historian pro gradu -tutkielma, 2015) 
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...