sunnuntai 7. elokuuta 2016

Kaiho Nieminen: Ihmissuden kronikka



Kalma niittää satoaan 1600-luvun Suomessa. Kulkutaudit kaatavat raavaita miehiäkin, mutta vielä kovemmin koettelee kansaa kuningas Kustaa Adolfin sota ja sääty-yhteiskunnan ies, jonka alta ei armahda taikausko, saatikka uskonto:

Pappien puheita ja taksoja muistellessa luonto vain kasvoi. Kun papit eivät koskaan ole elävääkään rahvaanmiestä halunneet armahtaa, mitä ne ihmisraadon autuuden puolesta pystyisivät tekemään? Kun Jumala on kääntänyt sinulle selkänsä, on turha enää maallistenkaan herrojen höpinöitä kuunnella.

Myötätunto tai kohtuuden käsite tuntuvat olevan tyystin tuntemattomia parempiosaiselle väelle, ja kruunulla on oikeus verottaa talonpoikia niin kovalla kädellä kuin sitä sattuu huvittamaan. Näihin mustavalkoisiin puitteisiin asettaa Kaiho Nieminen päähenkilönsä, talonpoika Matti Jurvasen, jolta kirjettä kuninkaalle vievä herrasaattue ryöstää ensin hevosen, sitten lampaat, lehmän ja toisenkin hevosen. Äärimmäisessä hädässä vasta vaimonsa haudannut Matti päätyy miestappoon. Hän pakenee virkavaltaa metsään.

Ihmissuden kronikka on ensimmäinen romaani, jonka olen Kaiho Niemiseltä lukenut, mutta ei varmasti viimeinen, niin vaikuttava, koskettava ja taidolla laadittu se on. Juonen tasolla vire pysyy hienosti yllä – se ei käy tyhjää rivinkään vertaa. Monesta kirjasta joutaisi neljännes pois, mutta tästä en ottaisi sanaakaan. Niin ikään 1600-luku on kuvattu taitaen: silloiset tavat, työt, matkanteko ja ylipäätään tuolloinen maailmankuva nousevat elävinä lukijan mieleen.  

Ihmissuden kronikka näyttää ihmisen petona, jolle inhimillisyys on ylellisyyttä. Sitä ei löydy suhteessa toisiin ihmisiin, mutta eläimet ja luonto antavat jonkinlaista mittakaavaa luomakunnan kruununa itseään pitävälle olennolle. Vaikuttavimmillaan romaani onkin erämaan mittaamattomien maisemien äärellä, karhuemon tai ilveksen tuntumassa, kuusensiipien katveessa.

 

WSOY 2016
184 sivua


Toisaalla:
Annelin kirjoissa
Kiiltomato
Kirjakko ruispellossa

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Seppo Koivupuro: Elämääni sanoin ja kuvin



Oulujoen pohjoisrannalla sijaitseva Tuira on yksi Oulun suurimmista kaupunginosista. Kaupungin keskustaa ja Tuiraa erottavat vain Merikosken sillat. Nykyään kerrostalovaltainen alue oli ennen idyllinen puutalojen ja kauniiden piha-alueiden miljöö, jonka 1960- ja 1970-luvuilla alkanutta hävitystä on vaikea ajatella ilman pistosta sydämessä. 

Kirjailija Matti Hälli toi Tuiran kaunokirjallisuuteen, mutta muunlaista Tuiraa käsittelevää kirjallisuutta löytyy yllättävän vähän – Tuira olisi ilman muuta ansainnut oman historiikkinsa. Löysin kuitenkin kirjastosta Seppo Koivupuron muistelmateoksen Elämääni sanoin ja kuvin, jossa hän kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan 1930- ja 1940-lukujen Tuirassa.

Seppo Koivupuro syntyi marraskuun 10. päivä 1931 kotonaan Koskitie 34:ssa.

Kaikki lapsuuteni ja nuoruuteni muistot liittyvät luonnollisesti monin tavoin pieneen ja vaatimattomaan kotimökkiimme Tuirassa, Merikosken alajuoksulla, Kuurojen koulun naapurustossa. - - Oulujoen rantaan oli matkaa tien ylitse vain satakunta metriä, joki laski juuri kohdallamme monien saarten pirstomaan merenlahteen, jota kutsuttiin Hartaanseläksi.

Perheen isä työskenteli kuorma-autonkuljettajana. Äiti hoiti kotona lapsia, joita oli kaikkiaan neljä, Seppo kuopuksena. Ansiotyössä Anna-äiti kävi aina kun sellaista oli tarjolla: kenkiä hän neuloi Tuirassa sijainneilla Niemelän ja Pikkaraisen kenkätehtailla, Merikosken voimalaitostyömaalla hän oli maatyöntekijänä ja Kuurojen koululla pyykkituvan hoitajana. Hän ompeli myös flanellisia aluspaitoja kaupungissa vaatetusalan liikettä pitäneelle Hamidullahin perheyritykselle. (Sama liike mainitaan muuten myös Joni Skiftesvikin romaanissa Lipsauttajat.) Tähän puuhaan lapsetkin osallistuivat ompelemalla nappeja.

Koivupuron näkökulma lapsuuteensa on maanläheinen ja arkisten sattumusten värittämä. Lähellä virtaava Oulujoki on keskeisessä roolissa jokapäiväisessä elämässä. Pyykki pestiin kesäisin ”turkistehtaan rannassa” ja polttopuut haettiin veneellä lähisaarista, pääasiassa Lammassaaresta. Piharakennuksessa tai liiterin vintillä oli kesäisin myös vuokralaisia, ”kortteerimiehiä”, jotka työskentelivät Oulujoen uitolla.

1930-luvulla elettiin varsin omavaraisesti, mutta ei sentään missään luontaistaloudessa. Osulassa tai torilla käytiin lähes päivittäin. Radio hankittiin hieman ennen talvisodan alkamista syksyllä 1939. Sotavuosina Koivupuroilla oli kotieläiminä vasikka, kanoja, lampaita ja jopa sikojakin. Nykyään karjuja näkee Tuirassa vain paikallisten juottoloiden patioilla.

Koivupuron kotitalo purettiin 1974 tai 1975.

Omakustanne 2008
72 sivua 

Toisaalla Tuirasta: 
Ilkka Tuomaala: Puu-Tuirasta kerrostaloalueeksi (historian pro gradu -tutkielma, 2015) 

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Tarja Kekäläinen (toim.): Essi Renvall


Oululaissyntyinen kuvanveistäjä Essi Renvall (1911–1979) on suurelle yleisölle tuttu lapsimuotokuvistaan sekä lukuisista kirjailijamuotokuvista. Renvall teki kuitenkin pitkän uransa aikana myös paljon muuta: mitaleita, maalauksia ja julkisia veistoksia, kuten Rauhanpatsaan Helsingin Kaivopuistossa ja Tampereelle Atlas-tytön. Renvall oli ensimmäinen suomalainen nainen, joka elätti itsensä kuvanveistäjänä. 

Nyt Renvallin elämä ja etenkin ura taiteilijana on koottu yksiin kansiin Oulun ja Tampereen taidemuseoiden ansiokkaana yhteistyönä. Virpi Nikkari esittelee Essi Renvallia muotokuvataiteilijana, ja Tarja Kekäläinen kertoo Renvallin julkisista töistä – erityisesti kirjailijamuotokuvista, mutta myös veistoksista. Renvallin mitalitaiteesta kirjoittaa Tapio Suominen. Teoksen lopussa on Renvallin elämäkerrallinen aikajana.
 

Essi Renvallin isä työskenteli nahkurimestarina Åströmin nahkatehtaalla. Lapsuus Hupisaarten ja vielä vapaana kuohuvan Merikosken kaupungissa loi pohjan tulevalle taiteilijuudelle, josta ei puuttunut lahjakkuutta tai taiteellista näkemystä, jos kohta ei vastoinkäymisiäkään. Arjen puitteet olivat etenkin sotavuosina niukat, eikä perheen ja oman uran yhteensovittaminen sujunut ongelmitta. Avioliitto kuvanveistäjä Ben Revallin kanssa päättyi eroon 1943. Ensimmäinen yksityisnäyttely Helsingissä vuonna 1942 oli kuitenkin menestys, ja työnsä kautta Renvall tutustui moniin aikansa keskeisiin vaikuttajiin: poliitikkoihin kirjailijoihin ja taiteilijoihin. WSOY tilasi häneltä 30 kirjailijamuotokuvan sarjan sekä useita muistomerkkejä.

Renvallilla oli kutsumus tehdä elävää ja koskettavaa taidetta ja siinä hän onnistuikin – olipa kyse sitten klassiseen tyyliin, ekspressionistiseen tai dekoratiiviseen värikkyyteen painottuvista töistä. Hänellä oli psykologista tarkkanäköisyyttä ja kykyä ilmentää töissään myös kuvattaviensa sisäistä olemusta ja luonnetta. ”Pieni painallus, sivallus, poisto tai lisäys saveen voi tuoda esiin kuvattavan ihmisen henkisen olemuksen.” 
 

Kirjaan liittyvä näyttely Muottiin taipumaton – kuvanveistäjä Essi Renvall on esillä Oulun taidemuseossa 18.6.2016–4.9.2016 ja Essi Renvall – ihmisyyttä etsimässä Tampereen taidemuseossa 1.10.2016–29.1.2017. Ja heille, joita Renvallin elämä ja taide kiinnostaa, suosittelen lainaamaan kirjastosta tämän juuri ilmestyneen kirjan lisäksi taiteilijan elämänmakuisen muistelmateoksen Nyrkit savessa (Weilin+Göös, 1971). 


Tarja Kekäläinen (toim.)
SKS 2016
176 sivua



Toisaalla:
SKS: Essi Renvall – Kuvanveistotaiteen naispioneeri
Patsaanmetsästäjä: Viehkeitä naisia ja komeita miehiä - esittelyssä Essi Renvall
Essi Renvall Wikipediassa

torstai 5. toukokuuta 2016

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään


Jonain keväänä herään paljastaa jo nimellään mentaalisen liikkeensä kohti jotain valoisampaa ja kepeämpää. Silti kirjaan syventyminen arvelutti etukäteen, olinhan lukenut vastikään myös Pauliina Vanhatalon samaa aihetta käsittelevän Keskivaikean vuoden. Oliko tämä kevät jotenkin erityisellä tavalla keski-ikäisten kirjailijattarien omakohtaisten tilitysten aikaa? Tarttuuko alakulo kirjan sivuilta omaan mieleeni?

Pitkään jaksoin olla reipas, mutta jossain vaiheessa olin eksynyt metsään, unohtanut pudotella pullanmuruja. Ulospäin olin toimelias, mutta salassa nakertanut liikaa piparkakkutalon seiniä. Ja niin minusta oli tullut väsynyt noita-akka. Sellainen, jolle pelkkä olemassa oleminen ei jostain syystä koskaan ollut tarpeeksi. Minun täytyi tehdä, saada aikaiseksi, saada tunnustus.

Kerttu on reipas ja aikaansaapa 35-vuotias opettaja, kahden lapsen äiti ja insinöörimiehen vaimo. On työtä, rakkautta ja kaunis omakotitalo kuin suomalaisen onnen vertauskuvana. Mutta jostain kynnyksen alta tai ovenraosta hiipii salakavala pimeys Kertun mieleen. Koskaan hän ei ole omasta mielestään tehnyt riittävästi, ollut tarpeeksi hyvä, osaava ja kaunis. Jossain Kertun sisimmässä on luterilaisen suorittajaminän väsäämä umpisolmu, joka on sekin syntynyt vaivihkaa, kuin itsestään vuosien myötä. Mutta mistä ja miten löytää se lanka, josta vetämällä vyyhti aukeaa tai ainakin pienenee siedettävän kokoiseksi?

Rauanjoen esikoisromaanista tutut goottihenkiset viittaukset ja aiheeseen sopivat intertekstit antavat kerronnalle syvyyttä ja pelastavat sen marimekkokuvioidulta, hivenen persoonattomalta keskiluokkaisuudelta. Jonain keväänä herään on hyvällä tavalla konstailematon. Siihen ei ole rakennettu monimutkaisia perspektiiviasetelmia, eikä se onneksi huku sisäisen maailman syövereihin. Kertun näkökulma on vahvasti arjessa kiinni, mikä luo kirjaan henkilökohtaiselta tuntuvan, mutta samalla myös yleispätevän tunnelman: näin voi tapahtua kenelle hyvänsä. 

Ja yhtä lailla myös lupaus toivosta esitetään romaanissa tavalla, joka on sovitettavissa laajempaan kuin vain tietynlaisen ihmisen kontekstiin.


Atena 2016
249  sivua


Toisaalla:

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Nic Pizzolatto: Galveston


Dekkarit eivät ole millään muotoa lukuharrastukseni keskiössä, mutta jostain kumman syystä olen tullut lukeneeksi niitä alkuvuodesta kohtuullisen ahkerasti. Jo Nesbøn Verta lumella I ja II täyttivät sivistyksestäni Nesbøn kokoisen aukon, ja Nic Pizzolaton esikoisromaaniin tartuin kollegani suosituksen johdosta. Uskon aina kollegoitani, enkä pettynyt tälläkään kerralla, sillä Galveston osoittautui karhean tyylikkääksi ja kiehtovaksi tarinaksi elämästä, kuolemasta ja kaikesta siltä väliltä. 

Romaanin päähenkilönä on keuhkosyöpää sairastava nelikymppinen palkkamurhaaja Roy Cady, joka päätyy erinäisten tapahtumien seurauksena pakomatkalle New Orleansista Galvestoniin, teksasilaiseen pikkukaupunkiin. Matkaseuranaan hänellä on teiniprostituoitu Rocky ja tämän mukaansa sieppaama 3-vuotias pikkusisko Tiffany. 


Ajallisesti kerronta vaihtelee preesensin ja 20 vuotta sitten tapahtuneen välillä. Royn mielessä kaikki on yhtä aikaa läsnä ja etäännytettynä: 

Tietyistä kokemuksista ei selviydy, eikä niiden jälkeen ole täysin elossa, vaikka ei sattuisikaan kuolemaan. Kaikki, mitä tapahtui vuoden 1987 toukokuussa, tapahtuu yhä edelleen, nyt 20 vuotta myöhemmin, ja se mitä tapahtui on pelkkää tarinaa.

Roy on henkilöhahmoista ehdottomasti moniulotteisin. Hän on melankolinen ja pohdiskeleva, mutta kuitenkin alati hetkessä kiinni, valmis tappamaan sumeilematta. Samaa sävyä on myös koko kirjan tunnelmassa – ikään kuin lähestyvä ukonilma olisi jo aistittavissa, vaikka taivas on vielä pilvetön. Muut henkilöt jäävät monin verroin ohuemmiksi, jos kohta heidätkin on tyylitelty satunnaisia sivuhenkilöitä myöten taitaen. Esimerkiksi poimin kuvauksen vankilan kirjastonhoitajasta, joka toistaa ikiaikaisen ammattistereotypian varsin katu-uskottavasti. 

Vietettyäni kuukauden kiven sisällä menin kirjastoon etsimään jotain lukemista. En tiennyt, mistä aloittaa. Osavaltion järjestämä kirjastonhoitaja kävi kaksi kertaa kuukaudessa, ja hän ehdotti minulle kirjoja. Sillä tavalla tutustuin Jeanineen, kirjastonhoitajaan. - - Hänellä oli hiirenharmaat hiukset, ja hänen kampauksensa oli mennyt muodista jo 70-luvulla. Hänen veltot käsivartensa tutisivat, kun hän löi leiman korttiin, ja hän liikkui kömpelösti. Aika ajoin huomasin kyyneleitä hänen silmissään, hän pyysi anteeksi ja poistui takahuoneeseen ja pysyi siellä päivän loppuun saakka.

Like 2015
293 sivua


 

Toisaalla:
Kauppalehti
Kirjavinkit
Savon Sanomat

lauantai 23. tammikuuta 2016

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta


Olen yrittänyt kahlata epätoivoisesti erään romaanikilpailun voittajateosta, jossa jokseenkin yhdentekevä ja päästään vinksahtanut (oikeastaan siis ihan ehta ääliö) päähenkilö paneskelee vastakkaisen sukupuolen edustajia siellä sun täällä ja haaveilee kirjailijuudesta. Kiviäkin kiinnostaa ja minua vielä vähemmän. 

Pakko siis lukea aivan jotain muuta. Niinpä tartuin Kaisa Haatasen esikoisromaaniin Meikkipussin pohjalta. Siinä ei enää haaveilla, vaan on saatu jo jotain aikaiseksikin. Tytti Karakoski, kohta viisikymppinen kustannuspäällikkö, käy läpi elämäänsä ja valintojaan. Hänellä on kunnioitusta herättävä ura asiantuntijatehtävissä ja muutenkin kaikki kohdillaan. Tytti on järjestyksen nainen ja niinpä hän laatii listan itselleen merkityksellisistä asioista, aakkosjärjestyksessä tietenkin. 

Blogimaisten episodien kautta avautuu näkymä keski-ikäisen ja keskiluokkaisen naisen arkipäivän tilanteisiin. Semihauskojen havaintojen ja nykymenon ruotimisen ohella Tytti Karakoski luotaa myös psyykensä syövereitä ja sen kipupisteitä, hetkittäistä yksinäisyyttäkin. Osuvimmillaan Haatanen on pohtiessaan sinkkunaisen (tai siis itsellisen naisen) yhteiskunnallista asemaa ja feminismin olemusta:

Nykymissit vastaavat kärkkään kielteisesti, kun heiltä kysytään, ovatko he feministejä. He kuulostavat tynnyrissä kasvaneilta varhaisseniileiltä eläkeläismiehiltä (en tarkoita missään tapauksessa omaa isääni). Feminismi käsitetään yhä vain väärin; ei vieläkään olla valmiita ymmärtämään, että kyse on tasa-arvosta. Vain ja ainoastaan tasa-arvosta.

Kustantaja mainostaa Meikkipussia salaviisaana viihderomaanina aikuisille naisille. Viihteestä se käy erinomaisestikin, ja kohderyhmä on juuri oikea, mutta romaaniksi se on kovin kolumnimainen ja salaviisauteen yltääkseen olisi pitänyt jättää enemmän rivien välistä hoksattavaksi. Rehellisyys ja suhteellisuudentaju pelastavat kuitenkin kokonaisuuden.

Mutta miten niin tupakanhajun saa pois rintaliiveistä ripustamalla ne yöksi patterille? En ymmärrä, täytynee siis kokeilla.


Johnny Kniga 2015
170 sivua


Toisaalla:

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Satu Piispa-Hakala: Pieniä sankaritekoja


 

Kerran vuodessa työpaikallani Oulun kaupunginkirjastossa kerätään menneen vuoden kirjallinen anti yhteen. Tänä vuonna Kirjasatoa -tapahtuma on jaettu kahteen osaan: torstaina 4.2.2016 aiheena on vuonna 2015 ilmestynyt kaunokirjallisuus ja siitä viikon päästä torstaina 11.2. on tietokirjojen vuoro. Kirjasaari, lasten ja nuorten kirjallisuuden esittelytilaisuus järjestetään 16.2.2016.

Allekirjoittanut valitsi tällä kertaa esiteltäväkseen kotimaisia esikoisteoksia. Niitä onkin tullut luettua sitten muutama. Erityisesti mieleeni ovat jääneet Esa Mäkisen dystopia Totuuskuutio (Otava), Laura Lehtolan koskettava Pelkääjän paikalla (Otava). Oululaisen Minna Mikkosen Kivenkerääjät (Minerva) on parhaillaan kesken.


Satu Piispa-Hakalan Pieniä sankaritekoja lojui koko syksyn must read -kasassani, enkä päässyt sen kanssa alkua pidemmälle, mutta kun sain sen sitten kertaalleen kunnolla käyntiin, niin luin kirjan suorin tein loppuun saakka. Sivuja romaanissa on toki vain 154, mutta se ei ole kaunokirjalliselle teokselle mikään puute, pikemminkin päinvastoin. Monessa romaanissa olisi tiivistämisen varaa, mutta Sankaritekoja on tässä suhteessa moitteeton. Se ei sorru jaaritteluun, eikä tarina polje missään vaiheessa paikoillaan.

      Tökkään takaoven auki ja säikäytän jonkin. Se jokin älähtää kaatuessaan biojätelaatikkoon.
      – Herranen aika. Sattuks sua?
      Biolaatikon suulta näkyy kaksi jalkaa. Tartun toiseen ja vedän. Jalan jatke kiroilee ja päästän irti. Jalat katoavat laatikon sisään.
      – Oletko kunnossa, kysyn laatikkoon kurkistaessani. Hedelmäjätteen päällä makaa tyttö, joka pitelee vyötäröään.
      – Anteeksi.
Tyttö ei sano mitään. Hän näyttää linnunpojalta, joka on pudonnut pesästä.
Ensimmäisenä Sankaritekojen henkilöistä esitellään ekoaktivisti Anna, joka pyrkii minimoimaan kulutuksensa kaikin mahdollisin ja välillä mahdottomiltakin vaikuttavin tavoin. Syvemmälle Annan taustaan päästään vähän ennen kirjan puoltaväliä, jolloin estradille astuvat Annan vanhemmat Marja-Leena ja Hannu. Kumpikin heistä kaipaa elämäänsä uutta suuntaa ja virettä, joka yllättäen löytyy tyttären kannattamien aatteiden parista. Anna jää kuitenkin lopulta arvoitukseksi, vaikka hän onkin Sankaritekojen primus motor.

Kaikki episodimaisen romaanin tarinat eivät suinkaan kutoudu samaan kerään, mutta sen moniäänisyys toimii kuitenkin kokonaisuutena. Temaattisella tasolla päällimmäisenä on ihmisen ja luonnon epävireinen yhteiselo, jos kohta romaani kysyy myös, mitä ja kuinka paljon ihminen tarvitsee saadakseen riittävän hyvän elämän.


Satu Piispa-Hakala (s. 1979) on juvalainen kirjallisuusterapiaohjaaja ja Pieniä sankaritekoja on hänen esikoisromaaninsa. Se on oikein lupaava avaus kirjalliselle uralle.

 

Kustannus Aarni 2015
154 sivua
 


Toisaalla:
Kiiltomato
Keskisuomalainen
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...