Siirry pääsisältöön

Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki ja Unohdettu vartti


Weilin+Göös 1985
141 sivua

Weilin+Göös 1986
146 sivua


Mulla on huono moottorikelkka, sillä mie lähen lauantai-iltana kairole ja tulen sunnuntai-iltana takasi. Sitten mie viikon siinä oottelen ja taas ko tullee lauantai niin mie lähen puottehleen korpheen. Sielä mie nukun laavusa tai jossaki eräkämpälä, enimmäkseen mie annan kelkan kulkea. Ylös vaarojen pääle ja alas.
Rosa Liksom (s. 1958) on yksi suomalaisen nykykirjallisuuden suurista nimistä. Hän toi kirjallisuuteemme pätkäproosan ja murteen ja tavallaan myös marginaali-ihmiset: narkkarit ja prostituoidut sekä pohjoisten peräkammareiden aikamiespojat. Ensimmäisten novellikokoelmiensa Yhden yön pysäkki (1985) ja Unohdettu vartti (1986) perusteella Liksomia luonnehdittiinkin ulkopuolisten ja syrjäytyneiden tulkiksi.

Liksomin nimettömät novellit rakentuvat usein monologin tai lakonisen dialogin muotoon. Huumori on sarkastista ja ihmissuhteet äkkivääriä. Osattomuus on yhtäläistä kaikkialla.

Parhaimmillaan Liksom on kirjoittaessaan Lapin syrjäkylien ihmisistä heidän omalla murteellaan. Nämä novellit ovat kestäneet myös parhaiten aikaa. Vahvimmin pohjoinen on läsnä Unohdetussa vartissa, jonka aloitusmonologin minäkertoja ajelee moottorikelkallaan ja käy kahdesti kuussa ”leimauttamassa postiautola kirkola”. Lappiin paikantuvat novellit ovatkin useimmiten sulkeutuneiden, luonnosta voimansa ammentavien miesten yksinpuheluja.

Monologit jäljittelevät lestadiolaisen julkitunnustuksen traditiota: mennyt tapahtuma tai teko ikään kuin tunnustetaan sisäisen puheen kautta lukijoille. Murre tuo tunnustukselle uskottavuutta ja autenttisuutta – näin tapahtui. Julkitulojen miljöö on kuin Esko Männikön valokuvista tai Kalervo Palsan maalauksista: pysähtynyt ja kalmanläheinen: ”Viisitoista kilometriä ja yksi vastaantulija, akka ja potkuri. Päivä oli parhaimmillaan, maisema kuin hautajaissaatto.” Onpa Liksomia verrattu myös Mukkaan, eikä syyttä.

Vaan jotain puhdistavaa ja meditatiivista näissä pohjoista melankoliaa huokuvissa kertomuksissa on. Paikoin pilkahtaa liksomlainen rumankaunis estetiikka ja mittakaava. Luonto on lähellä, ihmiset kaukana. Luonto suuri, ihminen pieni:

Mie jotenki nautin niistä pakkasista. Se on mukavaa ko ei voi tehä mithään vaikka aika ei kulkis pirulakhaan. Pakkaset kasvattaa luontoa ja vielä parempi ko niitä pitelee monta kuukautta. Siinä oppii ittehillintää ko pirtissä vain istuu ja oottaa lauhtumista.

Kommentit

  1. Liksom on upea! Hienoa, että joku bloggaa näistä vanhemmistakin. Vähän aikaa sitten bongasin kirpparilta 50 sentillä Unohdetun vartin. Sillon joskus pidin kovasti Yhden yön pysäkistä, nyt sen lukemisesta on jo aikaa.

    VastaaPoista
  2. Mulla on Yhden yön pysäkistä ja Unohdetusta vartista vain best seller -pokkaripainokset. Olis hienoa saada jostain ne alkuperäisillä, noilla Liksomin piirtämillä kansilla.

    VastaaPoista
  3. Olen lukenut esikoisteoksen ja allekirjoitan väitteesi "parhaimmillaan Liksom on kirjoittaessaan Lapin syrjäkylien ihmisistä heidän omalla murteellaan". Stadin slangi ei suju yhtä hyvin, mielenkiintoinen kirja silti, tosin turhan ankea minun makuuni :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Markus H. Korhonen: Puistola

Urbaanin oululaisuuden kannalta vilkkaassa paikassa sijaitsee vuonna 1912 valmistunut Asunto-osakeyhtiö Puistola. Iso- ja Pakkahuoneenkatujen risteyksen luoteiskulmassa oleva – tätä nykyä vaaleanpunainen – viisikerroksinen kivirakennus veikeine kulmineen, käänteineen, ikkunoineen ja kattomuotoineen herättää sukupolvesta toiseen ohikulkijan huomion, olipa ohikulkija sitten avojalakanen oululainen tai tullista tullut . Nyt kun Oulun keskusta hakee Valkean rakentamisen myötä uutta ilmettään – ja luoja paratkoon, löytää sen toivottavasti joskus – on miltei lohdullista ajatella judeng-tyyliä henkivän Puistolan ajatonta eleganssia. Legendaarisen kulttuurihistorioitsijan  Markus H. Korhosen historiakatsauksessa rakennustekniset seikat jäävät sivusosaan: painopiste on kulttuuri- ja sosiaalihistoriassa. Keskieurooppalaista myöhäisjugendia edustavan Puistolan nykyinen väritys ei ole alkuperäinen. Alkuperäinen ulkoseinäväri luokiteltiin 1990-luvulla tehdyissä tutkimuksissa persikanke