sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki ja Unohdettu vartti


Weilin+Göös 1985
141 sivua

Weilin+Göös 1986
146 sivua


Mulla on huono moottorikelkka, sillä mie lähen lauantai-iltana kairole ja tulen sunnuntai-iltana takasi. Sitten mie viikon siinä oottelen ja taas ko tullee lauantai niin mie lähen puottehleen korpheen. Sielä mie nukun laavusa tai jossaki eräkämpälä, enimmäkseen mie annan kelkan kulkea. Ylös vaarojen pääle ja alas.
Rosa Liksom (s. 1958) on yksi suomalaisen nykykirjallisuuden suurista nimistä. Hän toi kirjallisuuteemme pätkäproosan ja murteen ja tavallaan myös marginaali-ihmiset: narkkarit ja prostituoidut sekä pohjoisten peräkammareiden aikamiespojat. Ensimmäisten novellikokoelmiensa Yhden yön pysäkki (1985) ja Unohdettu vartti (1986) perusteella Liksomia luonnehdittiinkin ulkopuolisten ja syrjäytyneiden tulkiksi.

Liksomin nimettömät novellit rakentuvat usein monologin tai lakonisen dialogin muotoon. Huumori on sarkastista ja ihmissuhteet äkkivääriä. Osattomuus on yhtäläistä kaikkialla.

Parhaimmillaan Liksom on kirjoittaessaan Lapin syrjäkylien ihmisistä heidän omalla murteellaan. Nämä novellit ovat kestäneet myös parhaiten aikaa. Vahvimmin pohjoinen on läsnä Unohdetussa vartissa, jonka aloitusmonologin minäkertoja ajelee moottorikelkallaan ja käy kahdesti kuussa ”leimauttamassa postiautola kirkola”. Lappiin paikantuvat novellit ovatkin useimmiten sulkeutuneiden, luonnosta voimansa ammentavien miesten yksinpuheluja.

Monologit jäljittelevät lestadiolaisen julkitunnustuksen traditiota: mennyt tapahtuma tai teko ikään kuin tunnustetaan sisäisen puheen kautta lukijoille. Murre tuo tunnustukselle uskottavuutta ja autenttisuutta – näin tapahtui. Julkitulojen miljöö on kuin Esko Männikön valokuvista tai Kalervo Palsan maalauksista: pysähtynyt ja kalmanläheinen: ”Viisitoista kilometriä ja yksi vastaantulija, akka ja potkuri. Päivä oli parhaimmillaan, maisema kuin hautajaissaatto.” Onpa Liksomia verrattu myös Mukkaan, eikä syyttä.

Vaan jotain puhdistavaa ja meditatiivista näissä pohjoista melankoliaa huokuvissa kertomuksissa on. Paikoin pilkahtaa liksomlainen rumankaunis estetiikka ja mittakaava. Luonto on lähellä, ihmiset kaukana. Luonto suuri, ihminen pieni:

Mie jotenki nautin niistä pakkasista. Se on mukavaa ko ei voi tehä mithään vaikka aika ei kulkis pirulakhaan. Pakkaset kasvattaa luontoa ja vielä parempi ko niitä pitelee monta kuukautta. Siinä oppii ittehillintää ko pirtissä vain istuu ja oottaa lauhtumista.

3 kommenttia:

  1. Liksom on upea! Hienoa, että joku bloggaa näistä vanhemmistakin. Vähän aikaa sitten bongasin kirpparilta 50 sentillä Unohdetun vartin. Sillon joskus pidin kovasti Yhden yön pysäkistä, nyt sen lukemisesta on jo aikaa.

    VastaaPoista
  2. Mulla on Yhden yön pysäkistä ja Unohdetusta vartista vain best seller -pokkaripainokset. Olis hienoa saada jostain ne alkuperäisillä, noilla Liksomin piirtämillä kansilla.

    VastaaPoista
  3. Olen lukenut esikoisteoksen ja allekirjoitan väitteesi "parhaimmillaan Liksom on kirjoittaessaan Lapin syrjäkylien ihmisistä heidän omalla murteellaan". Stadin slangi ei suju yhtä hyvin, mielenkiintoinen kirja silti, tosin turhan ankea minun makuuni :)

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...