Siirry pääsisältöön

Teuvo Pakkala: Vaaralla


K. F. Kivekäs 1891
Pieniä eläjiä olivat.
    Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla.

Vaaralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen monin tavoin. 

Romaanin keskiössä ovat ”nikarasta nikaraan” sinnittelevä Nikkilän pariskunta, Elsa ja hänen leskiäitinsä, kahdeksanlapsinen Vimparien perhe, poikatyttö Latun Liisa sekä kaunis Ojaniemen Mari. Henkilöistä suurin osa on Pakkalalle ominaiseen tyyliin naisia ja lapsia. Herkkien naistyyppien psykologisena havainnoijana Pakkala onkin rinnastettu Juhani Ahoon, joka julkaisi samoihin aikoihin Papin tyttären (1885) ja Papin rouvan (1893). 


Jälkipolvet ovat lukeneet Pakkalaa psykologisena realistina ja erityisesti lapsuuden merkityksen ja lapsen sielunelämän ymmärtäjänä. Kirjallisuudentutkija, professori Pertti Karkaman mukaan Vaaralla ja sille jatkoksi kirjoitettu Elsa pohtivat ympäristön, lapsuuden ja kasvatuksen merkitystä myöhemmälle elämälle. Pakkala näki myös aikuisen sisällä olevan lapsen, eräänlaisen perusminän, joka säilyy miltei muuttumattomana halki elämän.


Pakkalan lapsipsykologinen ajattelu näkyy esimerkiksi Latun Liisassa, joka viihtyy poikien vauhdikkaissa leikessä, on rohkea ja oikeamielinen. Äitinsä kurittaa häntä ankarasti, mutta Liisa viettää aikaansa myös Tepon pojanviikareiden kanssa. Tepon isäntä on Pakkalan lapsimyönteistä filosofiaa edustava hahmo, joka ei usko ruumiillisen rankaisun voimaan: ”Teppo ei koskaan kurittanut, ei omiaan, vielä vähemmin muitten. Hyvällä sanalla kehui ohjaavansa.” 


Epäsovinnainen poikatyttö osaa ajatella uudenlaisella tavalla: hän pystyy irrottautumaan vaaralaisten kohtalonuskosta ja siitä, että köyhyys ja vastoinkäymiset olisivat Jumalan lähettämiä koettelemuksia, joihin ihmisen on vain mukauduttava. Sittemmin, Elsa-romaanissa, Liisa onnistuukin rakentamaan itselleen yksilöllisen ja itse valitun elämän.


Nykyään Vaaran kaupunginosaa ei oikeastaan ole enää olemassa, vaan se on osa Oulun kivitalokeskustaa. Siinä mielessä Pakkalan teokset kuvaavat kadonnutta historiaa.




Lähteet:


Kommentit

  1. Voi! Tämä on niin loistava kirja! Realismin ajan suosikkejani. Lapsikuvaus on aivan omaa luokkaansa. Harvoin nykyisinkään tulee näin taitavasti kuvattua lapsen näkökulmaa vastaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan ihmetyttää, että miten Pakkala onkin voinut olla psykologisessa näkemyksessään niin aikaansa edellä.

      Poista
    2. Minä mietin samaa istuessani realismikurssilla ja lukiessani läpi tämän sekä muutaman muun Pakkalan kirjan.

      Tavallaan Pakkala taisi tosin ajassaan olla väärin ymmärretty, lapsuuden historiakaan kun ei ole kovin vanhaa. Oletko lukenut jo Pakkalasta kertovat elämäkerran, joka tuli jokin vuosi (?) sitten? Kirja odottelee minulla hyllyssä, mutta en ole saanut siihen tartutuksi.

      Poista
    3. Tarkoitatko Tuula Levon Tuulenajamaa? http://www.otava.fi/kirjat/kotimainen/2009/fi_FI/tuulenajama/ (Muuten aivan loistava kansikuva!) Luin sen aikoinaan ihan tuoreeltaan, kun satuin löytämään kirpparilta parilla eurolla. Agnes oli aika mustis, Teuvo velkojen ja kirjailijuuden ahdistama.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kaari Utrio: Vaskilintu

Kaari Utrio (s. 1942) on tehnyt merkittävän uran sekä kauno- että tietokirjailijana, ja vastikään ilmoittanut lopettavansa kirjojen kirjoittamisen. Arvostan häntä erityisesti naisen, lapsen ja perheen historian popularisoijana (esim. Eevan tyttäret , Kalevan tyttäret ja kuusiosainen Familia -sarjan, joka kertoo perheen historiasta Euroopassa). Eila Pennasen Pyhä Bir gitta (1954) on inspiroinut Utriota ryhtymään kirjailijaksi ja nimenomaan historiallisia romaaneja kirjoittavaksi kirjailijaksi. Ollessaan nuorena töissä kirjakaupassa, hän huomasi, että viihdyttävät ja jännittävät kirjat, joissa on päähenkilönä  sekä vankka historiallinen tausta, kiinnostavat lukijoita. Niitä kirjoja ostetaan.  Vaskilintu kuvaa viikinkiajan ja kristillisen ajan taitetta, 1000-luvun Eurooppaa. Päähenkilönä on suomalaisneito Terhen, joka on kaunis ja älykäs - tietenkin. Terhen syntyy hämäläiseen sumunnostattajien ja verenseisauttajien sukuun. Hän pitää kaulassaan pientä lintukorua, jossa on taik

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin