sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Teuvo Pakkala: Vaaralla


K. F. Kivekäs 1891
Pieniä eläjiä olivat.
    Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla.

Vaaralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen monin tavoin. 

Romaanin keskiössä ovat ”nikarasta nikaraan” sinnittelevä Nikkilän pariskunta, Elsa ja hänen leskiäitinsä, kahdeksanlapsinen Vimparien perhe, poikatyttö Latun Liisa sekä kaunis Ojaniemen Mari. Henkilöistä suurin osa on Pakkalalle ominaiseen tyyliin naisia ja lapsia. Herkkien naistyyppien psykologisena havainnoijana Pakkala onkin rinnastettu Juhani Ahoon, joka julkaisi samoihin aikoihin Papin tyttären (1885) ja Papin rouvan (1893). 


Jälkipolvet ovat lukeneet Pakkalaa psykologisena realistina ja erityisesti lapsuuden merkityksen ja lapsen sielunelämän ymmärtäjänä. Kirjallisuudentutkija, professori Pertti Karkaman mukaan Vaaralla ja sille jatkoksi kirjoitettu Elsa pohtivat ympäristön, lapsuuden ja kasvatuksen merkitystä myöhemmälle elämälle. Pakkala näki myös aikuisen sisällä olevan lapsen, eräänlaisen perusminän, joka säilyy miltei muuttumattomana halki elämän.


Pakkalan lapsipsykologinen ajattelu näkyy esimerkiksi Latun Liisassa, joka viihtyy poikien vauhdikkaissa leikessä, on rohkea ja oikeamielinen. Äitinsä kurittaa häntä ankarasti, mutta Liisa viettää aikaansa myös Tepon pojanviikareiden kanssa. Tepon isäntä on Pakkalan lapsimyönteistä filosofiaa edustava hahmo, joka ei usko ruumiillisen rankaisun voimaan: ”Teppo ei koskaan kurittanut, ei omiaan, vielä vähemmin muitten. Hyvällä sanalla kehui ohjaavansa.” 


Epäsovinnainen poikatyttö osaa ajatella uudenlaisella tavalla: hän pystyy irrottautumaan vaaralaisten kohtalonuskosta ja siitä, että köyhyys ja vastoinkäymiset olisivat Jumalan lähettämiä koettelemuksia, joihin ihmisen on vain mukauduttava. Sittemmin, Elsa-romaanissa, Liisa onnistuukin rakentamaan itselleen yksilöllisen ja itse valitun elämän.


Nykyään Vaaran kaupunginosaa ei oikeastaan ole enää olemassa, vaan se on osa Oulun kivitalokeskustaa. Siinä mielessä Pakkalan teokset kuvaavat kadonnutta historiaa.




Lähteet:


4 kommenttia:

  1. Voi! Tämä on niin loistava kirja! Realismin ajan suosikkejani. Lapsikuvaus on aivan omaa luokkaansa. Harvoin nykyisinkään tulee näin taitavasti kuvattua lapsen näkökulmaa vastaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan ihmetyttää, että miten Pakkala onkin voinut olla psykologisessa näkemyksessään niin aikaansa edellä.

      Poista
    2. Minä mietin samaa istuessani realismikurssilla ja lukiessani läpi tämän sekä muutaman muun Pakkalan kirjan.

      Tavallaan Pakkala taisi tosin ajassaan olla väärin ymmärretty, lapsuuden historiakaan kun ei ole kovin vanhaa. Oletko lukenut jo Pakkalasta kertovat elämäkerran, joka tuli jokin vuosi (?) sitten? Kirja odottelee minulla hyllyssä, mutta en ole saanut siihen tartutuksi.

      Poista
    3. Tarkoitatko Tuula Levon Tuulenajamaa? http://www.otava.fi/kirjat/kotimainen/2009/fi_FI/tuulenajama/ (Muuten aivan loistava kansikuva!) Luin sen aikoinaan ihan tuoreeltaan, kun satuin löytämään kirpparilta parilla eurolla. Agnes oli aika mustis, Teuvo velkojen ja kirjailijuuden ahdistama.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...