Siirry pääsisältöön

Arja Tiainen: Lapsilta kielletty


WSOY 2012
80 sivua


Arja Tiaisen (s. 1947) edellinen runokokoelma Tää tojota ei lähe liikkeelle (2006) oli kirjallinen helmi, jonka voimaannutti lukijankin: "Sais ohittaa luuserit, tietyökoneet, kaikki.”

Myös Tiaisen uusin kokoelma vannoo ironian ja arjen läheisyyden voimaan.  Feministinen ja epäsovinnaisuuksia kaihtamaton elämänasenne on edelleen tallella. En siis ole samaa mieltä Savon Sanomien kriitikon kanssa, jonka mielestä Tiaisen runojen ”meno on hyytynyt alustaviksi muistiinpanoiksi ja puhekielisiksi pikapiirroiksi”. Ymmärtämätöntä arvostelua, sanon minä. Jos muutama kohta olisikin kaivannut oikolukua, ei se tee koko kokoelmasta puolitekoista.


Monissa Lapsilta kielletyn runoissa on aavistus haikeutta ja kaipuuta edesmennyttä puolisoa kohtaan: ”Tästä olisi hänen kanssaan lysti jutella.” Usein elämänkumppani on läsnä tunteena ja tietoisuutena:


Tulin kotiin aamuauringossa.
Kiirastulta piisaa. Kävelin kapakasta
toiseen. Ihan vaan että jostain tulisin
myöhään. Naapurit näkisivät. Jossain se oli.
Sitä laatii lavasteita.
Sinä tiedät miten asiat ovat.


Postmodernin ajan feministi voi huoletta myöntää, että ”Hyvä jos mies hallitsee koneet koska minä en. / Löytää perille kun matkaillaan.” Toisen osaaminen ei ole itseltä pois, vaan jotain lisää. Eihän kertojaminäkään ole iäti muuttumaton, vain yhdenlainen ja yhteen muottiin sopiva. Hän on samanaikaisesti vahva ja heikko, itsenäinen ja kaipaava, nuori ja vanha, köyhä ja rikas, idealisti ja realisti. 


Kun teemana on niinkin suuri asia kuin rakkaus, on vaarana sortua imeliin korusanoihin ja pateettisiin asetelmiin. Tiaisen runoissa ei tällaisiin haksahdeta, kiitos maanläheisen ja konstailemattoman näkökulman.


Runokirja ilman suurta rakkautta on paskaa.
Eräänlaista opinnäytettä
korkeintaan.
Luettu, sivistytty.
Sivistys-sanan Lönnrot keksi
pellavanloukuttamisesta.
Sievistää – se että kaikki on tasapäistä.
Viivottimella vedettyä.
Sun pellavas.


Muualla:
Hesarin arvostelu
YLE Lappi / Juha Pikkarainen

Kommentit

  1. Mm, tuo edellinen Tiaisen kokoelma viehätti minuakin sen verran että kai tämäkin pitää luettavaksi hakea.

    VastaaPoista
  2. Tää tojota ei lähe liikkeelle on eittämättä hilpeämpi kuin Lapsilta kielletty.

    VastaaPoista
  3. Mahtavaa! Tekstinäytteiden perusteella yhdyn kyllä sinun mielipiteesi enemmän kuin tuon siteeraamasi kriitikon. Mutta luenpa itse kun ennätän, Tiaista onkin tullut luettua aivan liian vähän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen itse Tiaisen suhteen varsin myöhään herännyt, sillä tutustuin hänen runoihinsa vasta Tojotan myötä.

      Poista
  4. Minäkin bongasin tämän vasta, ja uutuutena se kiinnostaa erityisesti. Minusta kansi on hieno, ja hertättää tunteita. Kirjoituksesi perusteella tosiaan kannattaisi tutustua!

    Lupasin vuoden alussa pitää blogissani enemmän lyriikkaa esillä, mutta vähiin se on jäänyt jostakin syystä. Tällähän voisi taas kokeilla. :-)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin

Kaarina Niskala: Valkovuokkojen villat: Toppilansalmen huvilat ja puutarhat

Oulun tervaporvariajan vauraus näkyi kaupungissa monella tavalla. Toppilan sataman yhteyteen rakennettiin 1800-luvun lopulla hienoja huviloita, joista muutamat (tosin todellakin vain muutamat) ovat säilyneet nykypäiviin saakka. Tunnetuin näistä säilyneistä on kauppaneuvos Johan Wilhelm Snellmanin vuonna 1859 rakennuttama, tyttärensä mukaan nimeämä Hannala . Kulttuurihistoriallisesti merkittävän alueen ensimmäiset, Mallasjuomatehtaan rakennukset valmistuivat jo muutamaa vuotta aiemmin. Valkovuokkojen villat kuvaa oululaista huvilaelämää 1800-luvun puolivälistä toiseen maailmansotaan. Huviloiden lisäksi kerrotaan niitä ympäröineiden suurten ja kauniiden puutarhojen historiasta – ja mikä kiinnostavinta – villojen asukkaista. Juuri heidän elämäntarinansa luovat mikrohistoriallisen näkymän entisaikojen huvilamiljööseen. Lähemmin tarkastellaan pariakymmentä huvilaa. Erakkoluonteiset [Ravanderin] veljekset, jotka olivat perineet komean mustan Lincoln-auton, matkustivat huvilalleen To

Heidi Köngäs: Luvattu

Ohjaaja ja kirjailija Heidi Köngäs (s. 1954) tarkastelee tänä syksynä ilmestyneessä romaanissaan Sandra Suomen sisällissotaa tavallisen ihmisen näkökulmasta. Romaanin päähenkilönä on vahva, rohkea ja työtä pelkäämätön nainen, kuten on ollut kautta Köngäksen koko tuotannon – alkaen jo esikoisromaanista Luvattu . Näihin naisiin olen tykästynyt, ja uskaltaisin jopa väittää, että heistä saa lukijakin voimaa.  Luvattu kuvaa kiellettyä rakkautta 1800-luvun lopun maalaiskylässä. Köngäs on saanut aiheen oman sukunsa historiasta. Tarinan minäkertojan, nuoren Maijan esikuvana on ollut kirjailijan isoisän äiti. Hänet oli kuulutettu vaimoksi miehelle, joka menetti mielenterveytensä. Isoäiti, silloinen nuori piika, sai peruttua avioliiton ja perusti myöhemmin perheen toisen miehen kanssa. Maija on piikana isossa talossa ja kihlattu Antti-rengille. Isäntä on luvannut nuorelleparille torpparinpaikan ja Antti on lähtenyt ratatöihin hirsirahoja tienaamaan. Maijan mielessä Antin paikan onkin ot