Kati Hiekkapelto: Kolibri

Otava 2013
381 sivua

Murha lenkkipolulla ja kurdityttö Dijarin kunniaväkivallan varjostama ahdinko. Siinä on hailuotolaisen Kati Hiekkapellon (s. 1970) esikoisdekkarin alkuasetelma, jonka Anna Fekete saa setvittäväkseen aloittaessaan rikostutkijana pohjoissuomalaisessa merenrantakaupungissa.

Anna on taustaltaan Jugoslavian unkarilainen. Toisin kuin veljensä Ákos, hän on sopeutunut hyvin täkäläiseen elämäntapaan. Hän on oppinut kielen, käynyt armeijan, opiskellut poliisiksi ja on nyt ensimmäisessä vakituisessa virassaan. Ura alkaakin miltei painajaismaisilla kierroksilla. Tapahtuu toinenkin murha – samassa ympäristössä, samalla tekotavalla, samanlainen atsteekkikoru uhrin taskussa. Onko syksyn horrokseen vaipuva pohjoinen pikkukaupunki saanut riesakseen suuren maailman tyyliin uhrejaan teloittavan sarjamurhaajan?

Työpariksi Annalle valikoituu keski-ikäinen Esko, jonka öykkärimäinen, rasistinen ja sovinistinen habitus hipoo uskottavuuden rajoja. Dialogi töksähtelee, eivätkä pääjuonen, siis lenkkeilymurhien, käänteet ole järin omaperäisiä. Tarina kuitenkin vetää niin hyvin, ettei paremmasta väliä.

Kolibrin mielenkiintoisin jännitysrakennelma löytyykin aavistuksen sivusta, kurdityttö Dijarin kohtalosta. Tyttö on soittanut hätänumeroon, mutta pyörtänyt sittemmin puheensa. Anna on silti varma, että Dijarin vanhemmat ja suku painostavat ja vartioivat tyttöä. Mieleen nousee Anja Snellmanin Parvekejumalat (2010). Kati Hiekkapelto nostaa Dijarin kautta esille kysymykset ihmisarvosta, vapaudesta ja monikulttuurisuudesta tavalla, joka on tiukasti ajassa kiinni.

Kolibrin hienoisista puutteista huolimatta on täysin selvää, että kotimainen dekkarikirjallisuus on saanut uuden, erittäin mielenkiintoisen sankarittaren: Anna Feketen. Kiitän ja toivotan hänelle onnea matkaan. Kansiliepeen mukaan jatkoa on luvassa.

Toisaalla:
Hesarin arvostelu
Kirsin kirjanurkka
Kuuttaren lukupäiväkirja
Savon Sanomat

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat. Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Lue lisää

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta: Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään. Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Lue lisää

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin

Lue lisää

Lukukausi - kirjallisia elämyksiä

Hae tästä blogista