Siirry pääsisältöön

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu


Gummerus 2013
306 sivua

Kun menin ulos, näin, että kuutamo valaisi Joenjoen kuin sininen aurinko olisi paistanut kaiken maamme yllä. Maat, jotka vielä hetki sitten olivat punaisen, keltaisen ja sinipunaisen ruskan vallassa, lepäsivät nyt sinisen hohteen alla. Eikä mikään kasvanut, vaan luonto odotti kesää lumipeitteen alla; sitä, että kaamos katoaisi.

Joenjoen laulu kertoo kolme tarinaa kolmessa eri ajassa: oikeastaan se koostuu siis kolmesta pienoisromaanista. Ensimmäisessä kertomuksessa eletään 1500-lukua: saamelaistyttö Soruia pelastaa pahoin haavoittuneen pirkkalaisen, Kaukomielen. Soruia rakastuu ja päättää ottaa miehen puolisokseen silläkin uhalla, että hänen perheensä ei sitä hyväksyisi. 

Toisen kertomuksen päähenkilönä on itse Lars Levi Laestadius, joka mittelöi viinapirua ja sen kurjistavaa vaikutusta vastaan. Myös Kautokeinon kapina, johon Laestadiusta pidetään osasyyllisenä, painaa mieltä. Laestadiuskin on äitinsä puolelta saamelainen ja tuntee saamelaisen tarinaperinteen staalot ja maanalisen maailman väen. Näitä tarinoita hän kertoo ranskalaisille luonnontieteilijöille, jotka matkaavat syksyllä 1838 Muonionniskaan ja Haaparantaan. Juoppoudessa ranskalaiset pärjäävät Laestadiuksen mukaan lappilaisillekin.
 

Lieneekö Laestadiuksen mainitsema Pajalan rahvaan paras timpuri Sammol Uddas sukua viimeisen kertomuksen Sami Uddasille? Sami pakenee kaidalta tieltä livennyttä kulkuaan kotikonnuilleen Inariin. Siellä hän tapaa inarinsaamen puolesta kiihkeästi taistelevan Ingan, joka on Samille lupaus uudesta alusta.

Joenjoen laulun henkilöhahmoja yhdistää paitsi saamelaisuus, niin myös ulkopuolisuus ja kahden maailman välillä tasapainoilu: Laestadiuskin on mukana kaivamassa saamelaisten hautoja. Soruia edustaa moninkertaista toiseutta: naista, saamelaisuutta, pohjoisuutta.
 

Luonto toimii Joenjoen laulussa eräänlaisena mittapuuna ihmiselle. Se tarjoaa niin ikään vertauskuvat ja miljöön, joka huokuu pohjoisen estetiikkaa jotain tietoisuuden ja ajan ylittävää. Lapin tietäjän sanoista on tulkittavissa jopa enteellisyyttä: ”Leuto talvi tuo mukanaan kurjuutta ja kuolemaa, niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin.”


Toisaalla:
Kirjakaapin avain
Keskisuomalainen
Pohjolan Sanomat

Kommentit

  1. Alasalmen uutukainen pitäisi minunkin lukea, mutta kun Alasalmen vanhempia kirjojakin on vielä lukematta... En tiennytkään, että kirjassa on staaloista! Ne kiinnostavat kiitos Stefan Spjutin Staalo-romaanin.

    VastaaPoista
  2. Aion pian lukea kirjan, ilahduin jo kun huomasin, että kirjassa mainitaan Pajala. En ole sieltä kotoisin, mutta Suomen puolelta hyvin läheltä. :)

    VastaaPoista
  3. Alasalmen tuotanto on hieman epätasainen. Tämä on eittämättä sieltä paremmasta päästä.

    VastaaPoista
  4. Hyvin erilainen Alasalmi minulle, sillä huomasin lukeneeni vain hänen 90-luvun ja 2000-luvun alun tuotantoaan. Hieno kirja minusta, sillä sai omatunnonkin kolkuttamaan taas.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heidi Köngäs: Luvattu

Ohjaaja ja kirjailija Heidi Köngäs (s. 1954) tarkastelee tänä syksynä ilmestyneessä romaanissaan Sandra Suomen sisällissotaa tavallisen ihmisen näkökulmasta. Romaanin päähenkilönä on vahva, rohkea ja työtä pelkäämätön nainen, kuten on ollut kautta Köngäksen koko tuotannon – alkaen jo esikoisromaanista Luvattu. Näihin naisiin olen tykästynyt, ja uskaltaisin jopa väittää, että heistä saa lukijakin voimaa. 

Luvattu kuvaa kiellettyä rakkautta 1800-luvun lopun maalaiskylässä. Köngäs on saanut aiheen oman sukunsa historiasta. Tarinan minäkertojan, nuoren Maijan esikuvana on ollut kirjailijan isoisän äiti. Hänet oli kuulutettu vaimoksi miehelle, joka menetti mielenterveytensä. Isoäiti, silloinen nuori piika, sai peruttua avioliiton ja perusti myöhemmin perheen toisen miehen kanssa.

Maija on piikana isossa talossa ja kihlattu Antti-rengille. Isäntä on luvannut nuorelleparille torpparinpaikan ja Antti on lähtenyt ratatöihin hirsirahoja tienaamaan. Maijan mielessä Antin paikan onkin ottanut toine…

Markus H. Korhonen: Puistola

Urbaanin oululaisuuden kannalta vilkkaassa paikassa sijaitsee vuonna 1912 valmistunut Asunto-osakeyhtiö Puistola. Iso- ja Pakkahuoneenkatujen risteyksen luoteiskulmassa oleva – tätä nykyä vaaleanpunainen – viisikerroksinen kivirakennus veikeine kulmineen, käänteineen, ikkunoineen ja kattomuotoineen herättää sukupolvesta toiseen ohikulkijan huomion, olipa ohikulkija sitten avojalakanen oululainen tai tullista tullut.
Nyt kun Oulun keskusta hakee Valkean rakentamisen myötä uutta ilmettään – ja luoja paratkoon, löytää sen toivottavasti joskus – on miltei lohdullista ajatella judeng-tyyliä henkivän Puistolan ajatonta eleganssia. Legendaarisen kulttuurihistorioitsijan Markus H. Korhosen historiakatsauksessa rakennustekniset seikat jäävät sivusosaan: painopiste on kulttuuri- ja sosiaalihistoriassa.

Keskieurooppalaista myöhäisjugendia edustavan Puistolan nykyinen väritys ei ole alkuperäinen. Alkuperäinen ulkoseinäväri luokiteltiin 1990-luvulla tehdyissä tutkimuksissa persikankeltaiseksi ja pil…

Domenico Starnone: Kepponen

Domenico StarnonenKepponen tarjosi tämän kevään toistaiseksi  hienoimman lukuelämyksen. Kirja on aivan hervottoman hauska – nauroin monta kertaa tätä lukiessani ääneen – mutta samalla suorastaan riipaisevan koskettava.

Vanha mies, menestynyt kuvittaja, suostuu muutamaksi päiväksi tyttärensä 4-vuotiaan Mario-pojan kaitsijaksi Napoliin, entiseen lapsuudenkotiinsa, jossa asuu nykyään miehen tytär puolisonsa ja poikansa kanssa. Nokkela ja osaava Mario pistää vaarinsa todella koetukselle, niin fyysisesti kuin henkisesti, jopa pohtimaan elämänsä pohjavirtoja.

Kepponen on todella taidolla kirjoitettu. Starnone osaa loihtia esiin kaikki ihmisenä olemisen ja elämisen pienet, mutta merkitykselliset nyanssit. Henkilöhahmot ovat terävästi piirrettyjä: koomisia, traagisia – kerrassaan herkullisia!

(Starnonen kääntäjävaimoa Anita Rajaa on muuten arveltu Elena Ferranteksi.)


WSOY 2019
238 sivua
Suomentaja: Leena Taavitsainen-Petäjä