Siirry pääsisältöön

Mathias Rosenlund: Vaskivuorentie 20


Schildts & Söderströms 2013
159 sivua

Mitä köyhyys on? Millaista on köyhän elämä? Se on laskemista, sinnittelyä, kieltäytymisiä, epävarmuutta ja valintoja: tämän laskun pystyn maksamaan, näitä en. Pelkoa, että jokin kodinkoneista simahtaa tai jotain muuta yllättävää tapahtuu, jolloin talous heittää häränpyllyä. Se on syyllisyyttä kaikesta ei-pakollisesta: kampaamosta, kahviloista, elokuvista, ravintolassa syömisestä.

Suhteellinen köyhyys ei näy välttämättä ulospäin, eikä se tapa nälkään, mutta se stigmatisoi ja rajoittaa. Vaskivuorentie 20 on omaelämäkerrallinen monologi siitä, millaista on elämä köyhänä nyky-Suomessa pätkätöiden ja erilaisten tukien varassa. Mathias Rosenlund (s. 1981) on välillä hanttihommissa, välillä hän yrittää edistää kirjallisuuden opintojaan yliopistossa. Iso osa ajasta ja voimista menee lapsista ja syvästi masentuneesta vaimosta huolehtimiseen. Aika ajoin sivutaan myös Mathiaksen lapsuutta tukholmalaisessa lähiössä, mikä nostaa mieleen Susanna Alakosken August-palkitun luokkakuvauksen Sikalat (2006).

Rosenlundin kertomuksessa on vahvasti tunnustuksellinen sävy: näin minä tämän koen, tämä on minun rippini ja todistukseni. Kirjoitettuna se voi saavuttaa ja koskettaa muidenkin todellisuuksia. On mielenterveysongelmia, pettymyksiä, likaa, väkivaltaa, särkyneitä ihmiskohtaloita, fyysistä ja henkistä kipua. Ja joskus myös seesteisiä hetkiä, myötätuntoa, pieniä onnistumisia, sinnikkyyttä. 

Eikä tämä ole mikään puolustuspuhe.
Kirjoitan selvitäkseni hengissä.
Joskus voin hyvin. Joskus olen onnellinen.
Jatkan matkaa, särkevin jaloin.
Tämä ääni on voittoisa ääni.

Onnittelen itseäni, että tulin tarttuneeksi Vaskivuorentiehen. Nyt ymmärrän ehkä enemmän paitsi yhteiskunnasta, jossa huono-osaisuus ei ole koskaan vain yksilön asia ja hänestä riippuvainen, niin myös siitä, mikä ihmistä kantaa eteenpäin, miten itseään ja elämäänsä voi jäsentää lukemalla ja kirjoittamalla. Rosenlund kirjoittaa identiteettinsä, nähdäkseen omat ääriviivansa. Ja jotain samaa hän toivoo lapsilleenkin: intohimoa, kiinnostusta, uteliaisuutta.

  
Toisaalla:
Hesari
Lukuneuvoja
Marjatan kirjaelämyksiä
Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Kuuntelin tätä vuonna 1974 ilmestynyttä romaania osittain äänikirjana ja kuuntelemisesta teki erittäin miellyttävän kokemuksen se, että kirjan lukee näyttelijä Liisamaija Laaksonen , jonka ääni sopii Joenpellon henkilöiden puheenparteen ja kerrontaan erinomaisesti. Nykyään ehkä vähän unohdettu Eeva Joenpelto teki aikanaan mittavan uran kirjailijana. Hänen esikoisromaaninsa Seitsemän päivää ilmestyi vuonna 1946 ja viimeinen teos Uskomattomia uhrauksia vuonna 2000. Neliosainen Lohja -sarjakin oli sekä myynti- että arvostelumenestys. Lohja-sarjaa voisikin pitää vaikkapa Sirpa Kähkösen Kuopio -sarjan edeltäjänä, vaikka tietenkin nämä sarjat edustavat kumpainenkin omaa tyyliään ja aikaansa.   Vetää kaikista ovista alkaa keväästä 1919, jolloin kansalaissota oli vielä monella tavalla läsnä. Kerronnan keskiössä oleva Oskari Hänninen on maataloustarvikekauppias, ja hänen vaimonsa Salme koettaa kuluttaa aikaansa kotirouvana, vaikka kotona ei ole oikein muuta tekemistä kuin virkka...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Kaarina Niskala: Valkovuokkojen villat: Toppilansalmen huvilat ja puutarhat

Oulun tervaporvariajan vauraus näkyi kaupungissa monella tavalla. Toppilan sataman yhteyteen rakennettiin 1800-luvun lopulla hienoja huviloita, joista muutamat (tosin todellakin vain muutamat) ovat säilyneet nykypäiviin saakka. Tunnetuin näistä säilyneistä on kauppaneuvos Johan Wilhelm Snellmanin vuonna 1859 rakennuttama, tyttärensä mukaan nimeämä Hannala . Kulttuurihistoriallisesti merkittävän alueen ensimmäiset, Mallasjuomatehtaan rakennukset valmistuivat jo muutamaa vuotta aiemmin. Valkovuokkojen villat kuvaa oululaista huvilaelämää 1800-luvun puolivälistä toiseen maailmansotaan. Huviloiden lisäksi kerrotaan niitä ympäröineiden suurten ja kauniiden puutarhojen historiasta – ja mikä kiinnostavinta – villojen asukkaista. Juuri heidän elämäntarinansa luovat mikrohistoriallisen näkymän entisaikojen huvilamiljööseen. Lähemmin tarkastellaan pariakymmentä huvilaa. Erakkoluonteiset [Ravanderin] veljekset, jotka olivat perineet komean mustan Lincoln-auton, matkustivat huvilalleen To...
2 kommenttia
Lue lisää

Paavo Rintala: Pojat

Otava 1958 Teuvo Pakkala toi kirjallisuuteen Oulun Vaaran kaupunginosan, Matti Hälli Tuiran, Paavo Rintala puolestaan lapsuus- ja kouluvuosiensa Raksilan. Työläisten ja köyhien alueita kaikki tyynni.  Rintalan Raksila ajoittuu jatkosotaan. Oulu oli saksalaisten varuskuntakaupunki ja kaupungintalollakin liehuivat hakaristiliput. Tuiraan rakennettua saksalaisten suurinta parakkikylää kutsuttiin Pikku-Berliiniksi ja tämä nimitys elää yhä osana paikallishistoriaa yhtä lailla kuin esimerkiksi Koskela tunnetaan Pikku-Moskovana. Kotirintaman arki näyttäytyy romaanissa kaupankäyntinä ja vehtaamisena saksalaisten kanssa. Sota on luonut poikkeusolot, joissa normaalit käytöskoodit eivät välttämättä päde. Kerronnan keskiössä toimivalle raksilalaiselle poikasakille sota on ennen kaikkea jännittävää peliä ja saksalaissotilaiden ja heidän heilojensa ”vaanimista”, jos kohta Immu, Pate, Urkki, Matti ja etenkin oman onnensa nojaan jätetty Jake oppivat tuntemaan myös sodan nurjemman puole...
6 kommenttia
Lue lisää