Siirry pääsisältöön

Antti Tuuri: Jokivarsien kansa sodassa


Pohjoinen 1994
216 sivua


Antti Tuurin mittava tuotanto sisältää kaunokirjallisten teosten lisäksi dokumenttiteoksia, erilaisia historiikkeja, elämäkertoja, matkakertomuksia ja mm. elokuvakäsikirjoituksia. Jokivarsien kansa sodassa on haastatteluaineistoon pohjautuva, Pohjois-Pohjanmaan ihmisten kertomus sotavuosista: talvisodasta, välirauhan ajasta, jatkosodasta ja Lapin sodasta. Kansilieve kertoo kirjan saaneen alkunsa iiläisten veteraanijärjestöjen aloitteesta.


Muutaman rivin ja korkeintaan parin sivun mittaisista katkelmista syntyy sotien vaiheita noudattava, kronologinen kokonaisuus. Kirjan lopussa on lista kaikista kirjaan haastatelluista, mutta mistään ei käy ilmi, kuka minkäkin tarinan on kertonut. Kerrontaratkaisu vaatii hieman totuttelua, mutta yhdessä muistikuvista muodostuu autenttinen ja vivahteikas todistus sodanaikaisesta elämästä. Kotiseutu on läsnä rintamallakin: ”Tunnussana meillä oli Bio Kiistola”.


Mikään urotekojen ylistyslaulu JKS ei ole, vaikka niistäkin tietenkin kerrotaan. Politiikkaa tai laajoja linjauksia tärkeämmältä tuntui se, että oli selvinnyt hengissä. Myös kotirintamaa kuvataan: Pienen tytön koulupäivä keskeytyy, kun opettaja kertoo, että sota on syttynyt ja kaikkien pitää lähteä kotiin. Saksalaissotilaat maksavat syömisistään, mutta suomalaiset varastavat käsilaukun, jossa kertoja on säilyttänyt rahojaan ja vähiä korujaan evakkoon joutumisen varalta.  Monessa kertomuksessa toistuvat evakkoon lähtemisen tunnelmat. 


Yksi liikuttavimmista tarinoista kertoo hevosen paluusta sodasta kotiin: 


Meiltä oli hevonen koko jatkosodan ajan armeijassa, se oli aluksi iiläisen komppanianpäällikön, kapteeni Arimon ratsuna. Arimo kaatui heti Kiestingissä jatkosodan alussa, mutta hevonen soti koko jatkosodan ja vielä saksalaisia vastaan Lapissa. Hevosmies kertoi sitten, että kun he tulivat pohjoisesta, niin meidän hevonen oli ruvennut katselemaan kaikkia merenrannalle päin lähteviä tienhaaroja hyvin tarkasti, ja meidän tienhaarassa se lähti laukkaamaan ja juoksi suoraan portaiden eteen ja hirnui kovasti. Ei siltä ollut koti unohtunut.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kaari Utrio: Vaskilintu

Kaari Utrio (s. 1942) on tehnyt merkittävän uran sekä kauno- että tietokirjailijana, ja vastikään ilmoittanut lopettavansa kirjojen kirjoittamisen. Arvostan häntä erityisesti naisen, lapsen ja perheen historian popularisoijana (esim. Eevan tyttäret , Kalevan tyttäret ja kuusiosainen Familia -sarjan, joka kertoo perheen historiasta Euroopassa). Eila Pennasen Pyhä Bir gitta (1954) on inspiroinut Utriota ryhtymään kirjailijaksi ja nimenomaan historiallisia romaaneja kirjoittavaksi kirjailijaksi. Ollessaan nuorena töissä kirjakaupassa, hän huomasi, että viihdyttävät ja jännittävät kirjat, joissa on päähenkilönä  sekä vankka historiallinen tausta, kiinnostavat lukijoita. Niitä kirjoja ostetaan.  Vaskilintu kuvaa viikinkiajan ja kristillisen ajan taitetta, 1000-luvun Eurooppaa. Päähenkilönä on suomalaisneito Terhen, joka on kaunis ja älykäs - tietenkin. Terhen syntyy hämäläiseen sumunnostattajien ja verenseisauttajien sukuun. Hän pitää kaulassaan pientä lintukorua, jossa on taik

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin