Siirry pääsisältöön

Antti Tuuri: Jokivarsien kansa sodassa


Pohjoinen 1994
216 sivua


Antti Tuurin mittava tuotanto sisältää kaunokirjallisten teosten lisäksi dokumenttiteoksia, erilaisia historiikkeja, elämäkertoja, matkakertomuksia ja mm. elokuvakäsikirjoituksia. Jokivarsien kansa sodassa on haastatteluaineistoon pohjautuva, Pohjois-Pohjanmaan ihmisten kertomus sotavuosista: talvisodasta, välirauhan ajasta, jatkosodasta ja Lapin sodasta. Kansilieve kertoo kirjan saaneen alkunsa iiläisten veteraanijärjestöjen aloitteesta.


Muutaman rivin ja korkeintaan parin sivun mittaisista katkelmista syntyy sotien vaiheita noudattava, kronologinen kokonaisuus. Kirjan lopussa on lista kaikista kirjaan haastatelluista, mutta mistään ei käy ilmi, kuka minkäkin tarinan on kertonut. Kerrontaratkaisu vaatii hieman totuttelua, mutta yhdessä muistikuvista muodostuu autenttinen ja vivahteikas todistus sodanaikaisesta elämästä. Kotiseutu on läsnä rintamallakin: ”Tunnussana meillä oli Bio Kiistola”.


Mikään urotekojen ylistyslaulu JKS ei ole, vaikka niistäkin tietenkin kerrotaan. Politiikkaa tai laajoja linjauksia tärkeämmältä tuntui se, että oli selvinnyt hengissä. Myös kotirintamaa kuvataan: Pienen tytön koulupäivä keskeytyy, kun opettaja kertoo, että sota on syttynyt ja kaikkien pitää lähteä kotiin. Saksalaissotilaat maksavat syömisistään, mutta suomalaiset varastavat käsilaukun, jossa kertoja on säilyttänyt rahojaan ja vähiä korujaan evakkoon joutumisen varalta.  Monessa kertomuksessa toistuvat evakkoon lähtemisen tunnelmat. 


Yksi liikuttavimmista tarinoista kertoo hevosen paluusta sodasta kotiin: 


Meiltä oli hevonen koko jatkosodan ajan armeijassa, se oli aluksi iiläisen komppanianpäällikön, kapteeni Arimon ratsuna. Arimo kaatui heti Kiestingissä jatkosodan alussa, mutta hevonen soti koko jatkosodan ja vielä saksalaisia vastaan Lapissa. Hevosmies kertoi sitten, että kun he tulivat pohjoisesta, niin meidän hevonen oli ruvennut katselemaan kaikkia merenrannalle päin lähteviä tienhaaroja hyvin tarkasti, ja meidän tienhaarassa se lähti laukkaamaan ja juoksi suoraan portaiden eteen ja hirnui kovasti. Ei siltä ollut koti unohtunut.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin

Markus H. Korhonen: Puistola

Urbaanin oululaisuuden kannalta vilkkaassa paikassa sijaitsee vuonna 1912 valmistunut Asunto-osakeyhtiö Puistola. Iso- ja Pakkahuoneenkatujen risteyksen luoteiskulmassa oleva – tätä nykyä vaaleanpunainen – viisikerroksinen kivirakennus veikeine kulmineen, käänteineen, ikkunoineen ja kattomuotoineen herättää sukupolvesta toiseen ohikulkijan huomion, olipa ohikulkija sitten avojalakanen oululainen tai tullista tullut . Nyt kun Oulun keskusta hakee Valkean rakentamisen myötä uutta ilmettään – ja luoja paratkoon, löytää sen toivottavasti joskus – on miltei lohdullista ajatella judeng-tyyliä henkivän Puistolan ajatonta eleganssia. Legendaarisen kulttuurihistorioitsijan  Markus H. Korhosen historiakatsauksessa rakennustekniset seikat jäävät sivusosaan: painopiste on kulttuuri- ja sosiaalihistoriassa. Keskieurooppalaista myöhäisjugendia edustavan Puistolan nykyinen väritys ei ole alkuperäinen. Alkuperäinen ulkoseinäväri luokiteltiin 1990-luvulla tehdyissä tutkimuksissa persikanke