Siirry pääsisältöön

Pekka Jaatinen: Kalpeat sotilaat


Johnny Kniga 2011
332 sivua


"- - Musta tuntuu välillä, että tämä kaikki onkin vaan unta, ja mä herään kohta haudassa. Emma papattaa vieressä ja Lenne makaa jalattomana takana. Ryssät ryntää päin näköä. Ja mä mietin, että pääsenkö mä täältä koskaan veks.
    Mutta tämä ei ole unta. Lennellä on jalka. Se on saanut tekojalan. Kun se kävi mun luona, mä mietin, että voisinko mä saada jostain tekopään. Se nauratti mua." 

Jenni Linturin Isänmaan tähden toi esiin identiteetin kerroksisuuden: mennyt ei ole koskaan mennyttä, vaan alati läsnä nykyhetkessä ja tulevaisuudessa. Näin on myös rovaniemeläisen Pekka Jaatisen (s. 1966) romaanissa Kalpeat sotilaat. 

Jatkosodassa jalkansa menettänyt Lenne ja vakavan päävamman saanut Asser jäävät huomaamattaan koukkuun vammojensa hoidossa käytettyihin lääkkeisiin, heroiiniin ja morfiiniin. Sota on vienyt heiltä perheen ja toivon paremmasta tulevaisuudesta, ja heroiini tuo nopean helpotuksen sekä fyysiseen että henkiseen kipuun. Lenne ja Asser vajoavat asunnottomiksi irtolaisiksi. He eivät saa otetta suunnasta, johon sotien jälkeinen Suomi kurkottaa. 

Osittain voitaneen puhua myös heitteillejätöstä. Kukaan ei tunnu todella piittaavan etenkään vaikeaa epilepsiaa sairastavan Asserin pärjäämisestä. Viranomaiset kyllä valvovat ja sanktioivat, mutta kieltäytyvät näkemästä totuutta: ei Asserista ole huolehtimaan itsestään, saatikka ruumiilliseen työhön. Monesti kuitenkin juuri hän vaistoaa sosiaalisten rooliasetelmien todellisen laidan. Kirjallisena arkkityyppinä Asser on ulkopuolinen, jota vasten yhteisön perimmäinen olemus peilautuu. 

Annan Kalpeiden sotilaiden autenttisesta ihmiskuvauksesta ja 1940-luvun Helsingin elävästä miljööstä kolme ja puoli tähteä. Mikäli aihe kiinnostaa syvällisemmin, kannattaa tutustua FT Mikko Ylikankaan palkittuun tutkimukseen Unileipää, kuolonvettä ja spiidiä: Huumeet Suomessa 1850–1900 (Atena). 

Pekka Jaatinen tunnetaan erityisesti Lapin sotaa kuvaavista kirjoistaan. Kalpeat sotilaat on hänen yhdestoista romaaninsa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama