Johnny Kniga 2011
332 sivua
Mutta tämä ei ole unta. Lennellä on jalka. Se on saanut tekojalan. Kun se kävi mun luona, mä mietin, että voisinko mä saada jostain tekopään. Se nauratti mua."
Jenni Linturin Isänmaan tähden toi esiin identiteetin kerroksisuuden: mennyt ei ole koskaan mennyttä, vaan alati läsnä nykyhetkessä ja tulevaisuudessa. Näin on myös rovaniemeläisen Pekka Jaatisen (s. 1966) romaanissa Kalpeat sotilaat.
Jatkosodassa jalkansa menettänyt Lenne ja vakavan päävamman saanut Asser jäävät huomaamattaan koukkuun vammojensa hoidossa käytettyihin lääkkeisiin, heroiiniin ja morfiiniin. Sota on vienyt heiltä perheen ja toivon paremmasta tulevaisuudesta, ja heroiini tuo nopean helpotuksen sekä fyysiseen että henkiseen kipuun. Lenne ja Asser vajoavat asunnottomiksi irtolaisiksi. He eivät saa otetta suunnasta, johon sotien jälkeinen Suomi kurkottaa.
Osittain voitaneen puhua myös heitteillejätöstä. Kukaan ei tunnu todella piittaavan etenkään vaikeaa epilepsiaa sairastavan Asserin pärjäämisestä. Viranomaiset kyllä valvovat ja sanktioivat, mutta kieltäytyvät näkemästä totuutta: ei Asserista ole huolehtimaan itsestään, saatikka ruumiilliseen työhön. Monesti kuitenkin juuri hän vaistoaa sosiaalisten rooliasetelmien todellisen laidan. Kirjallisena arkkityyppinä Asser on ulkopuolinen, jota vasten yhteisön perimmäinen olemus peilautuu.
Annan Kalpeiden sotilaiden autenttisesta ihmiskuvauksesta ja 1940-luvun Helsingin elävästä miljööstä kolme ja puoli tähteä. Mikäli aihe kiinnostaa syvällisemmin, kannattaa tutustua FT Mikko Ylikankaan palkittuun tutkimukseen Unileipää, kuolonvettä ja spiidiä: Huumeet Suomessa 1850–1900 (Atena).
Pekka Jaatinen tunnetaan erityisesti Lapin sotaa kuvaavista kirjoistaan. Kalpeat sotilaat on hänen yhdestoista romaaninsa.
Kommentit
Lähetä kommentti