sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Tatu Vaaskivi: Kutsumus. Kirjeitä vuosilta 1927–1942


WSOY 1945
344 sivua

”Mutta omassa itsessäni on – sanokoon sitten vaikka koko maailma vastaan – järkkymättömänä se varmuus, että minä olen  »kirjailija», jolla ei ole muodon puolesta mitään oppimista, mielikuvituksen puolesta kasvamista.”

Vuonna 1945 julkaistiin nuorena kuolleen Tatu Vaaskiven (1912–1942) kirjeiden kokoelma Kutsumus. Otsikkonsa mukaisesti kirjeet kertovat Vaaskiven kutsumuksesta kirjailijana, mutta myös hänen henkilökohtaisesta elämästään sekä matkoista Viroon, Ruotsiin ja Italiaan.

Oulusta kotoisin ollut Vaaskivi oli kirjailijana pitkälti itseoppinut. Hänen monisanainen ja maalaileva kerrontatyylinsä jäi sittemmin modernismin jalkoihin, ja nykylukijoille hän on miltei tuntematon. Teinkin pientä galluppia: kukaan kaveripiirini kirjaihmisistä ei ole lukenut Vaaskiveä, eivät ahkerimmatkaan lukuhullut.

Ilman 19.7. Oulun kaupunginkirjastolla järjestettävää Vaaskivi-matineaa en olisi minäkään tarttunut Kutsumukseen. Kirjeiden kautta avautuu aika intiimi näkymä nuoren kirjailijan kirjoitustyöhön, ainaiseen rahapulaan, perhesuhteisiin ja tunteisiin. Kokoelman mielenkiintoisinta antia ovat kirjeet tädille, Lyyli Niskaselle sekä vaimolle, runoilija Elina Vaaralle. Ajattelinkin tutustua lähemmin myös Elina Vaaran elämään ja tuotantoon.

Useiden kirjeiden kirjoittamispaikkana on Oulun Hietasaaressa sijainnut Niskasen huvila, joka purettiin joulukuussa 1992. (Reijo Valta kirjoittaa blogissaan Vaaskiven huvilan vaiheista.)

Vaaskivi kuvailee kirjeissään Hietasaaren luontoa ja sen pieniä eläjiä varsin hauskasti:

”Seurasin kimalaista, joka oli kai hiukan pökertynyt edellisten päivien kylmyydestä ja auringonvalossa virkosi uuteen riemuun. Pieni ruskeatukkainen elukka. Suuren suuri humoristinen pää ja musta pessu. Kaksi kimaltelevaa siipeä ja kolme jalkaparia. Se nosti etummaisen hapsenhienon jalkaparin ensin otsalleen, kampasi punaruskean päänsä ja seisoi sitten liikkumatta. - - Sitten se nosti, kuin fundeeraten, keskimmäisen jalkaparin ja kutitti itseään kyljestä. Ja sitten se lensi niin hirmuisella ilolla kukkivaa kranssia päin, että pudota muksahti kukkapenkkiin. Nyt se lentelee orvokeissa ja yhden niistä orvokeista panen Sinulle [Elinalle] tervetuliaisiksi tähän kirjeeseen.”

Kuten sitaatti osoittaa, Vaaskiven kieli on elävää ja koskettavaa, varmalla esteetikon otteella luotua – siis kaikkea muuta kuin historian unhoon painunutta. Sitä se ei ole liene myöskään J. Tapiolle, jonka Vaaskivi-aiheinen romaani ilmestynee kirjailijan satavuotispäiväksi.

2 kommenttia:

  1. Mahtavaa, että joku nostaa esiin tällaisia unohdettuja kirjailijoita. Itse en ole Vaaskiveä lukenut, mutta hänen vaiheitaan olen jonkin verran seurannut, sillä 1930-luvun kulttuurihistoria kiinnostaa kovasti. Voisinkin aloittaa tutustumisen tuosta lukemastasi kirjekokoelmasta. Ja tuo Juha K. Tapion kirja pitää myös painaa mieleen.

    VastaaPoista
  2. Vaaskivi on minulle aivan uusi tuttavuus. Täytyypä tutustua :)

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...