Siirry pääsisältöön

Joni Skiftesvik: Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja


WSOY 1983

Työhön liittyvä lukuprojekti sysäsi minut Pohjois-Suomen kirjaklassikoiden pariin. Aloitin urakan Joni Skiftesvikin palkitulla esikoisteoksella Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja (1983).

Skiftesvikiä on luonnehdittu Pentti Haanpään veroiseksi novellin mestariksi, ja aloitusnovelli "Aavistaja" osoittaakin, ettei vertaus ole tuulesta temmattu. Sota-aikaan sijoittuva novelli kertoo Eilan isästä, joka varustautuu kaikin mahdollisin tavoin vihollisen hyökkäyksen varalle ja jolle muut naureskelevat. Myös Eilaa pilkataan isän puuhien vuoksi. Itse tapahtumien kulku kerrotaan takaumana. Eilan äiti on Skiftesvikin tuotannolle tyypillinen naishahmo: nöyryytetty ja arjen rosoisuudesta liikaakin osakseen saanut, mutta omalla tavallaan ylpeä ja rohkea nainen.

Puhalluskukkapojan neljästätoista novellista mieleeni jäi parhaiten juuri "Aavistaja", huviteltta-aiheinen "Piippolaan" sekä vahvatunnelmainen niminovelli "Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja", jonka taustalla on 1960-luvulla sattunut hukkumistapaus kirjailijan kotiseudulla Haukiputaan Martinniemessä.

Skiftesvik-suosikkeihini lukeutuvat myös Viltteri ja Mallu -kertomukset, joita Puhalluskukkapojassa on kaksin kappalein. Ensiesiintymisensä autoja rassaava Viltteri tekee novellissa "Vanha mies", jonka pääosassa on kuitenkin teini-iän vinkeisiin jämähtänyt, ei enää niin nuori Öövini.

"Vanha mies" on yksi kolmesta novellista, joita Skiftesvik on käyttänyt Matti Ijäksen ohjaaman, kulttimaineeseen nousseen Katsastus-elokuvan (1988) pohjana.

Viltteri pääsee pääosaan "Vanhalle miehelle" jatkoksi kirjoitetussa "Näprääjässä". Lujatahtoinen ja sanavalmis Mallu on synnyttänyt käsipuolen poikavauvan, jonka todennäköinen isä ikuinen tyhjätasku ja kovan onnen koettelema Viltteri on. Mallun veli Junnu, joka on novellin kertoja, luo Viltterista varsin osuvan henkilökuvan:
    Viltteri oli ollut aina näprääjä.
    Niin kauan kuin muistin hän oli näprännyt. Ei mitään suurta, sellaista pientä ja vähäarvoista.
    Se oli aivan pentu, kun se osti loppuunajettuja moponresuja ja tuhrasi niiden kanssa iltakaudet. Niihin se haaskasi vähät rahansa. Mopoilla jaa omatekoisilla rakkineilla se päryytteli pitkin kyliä silloin harvoin kuin sai ne kulkemaan. Se ei lukenut läksyjä eikä välittänyt koulusta. Se vain näpräsi.
Harvassa kirjallisessa hahmossa on niin maanläheistä särmää kuin Viltteri ja Mallu -novellien henkilöissä. Junnun tokaisema ”pikku vikoja, heleppo korjata” sopisi elämänasenteeksikin.

Kommentit

  1. Viltteri ja Mallu -novellit on koottu kokoelmaan Viltteri ja Mallu (2003): http://oulu.ouka.fi/kirjasto/kirjailijat/skiftesvik/viltteri.htm.

    VastaaPoista
  2. Olen monesti pyöritellyt Skiftesvikin teoksia kirjastossa, mutta en ole tainnut lukea vielä yhtään. Hyi minua, häpeän ;) Kiitos muistutuksesta, S:n kirjoja pitää ehdottomasti lainata ja lukea.

    VastaaPoista
  3. Viltteri ja Mallu -novelleista on helppo aloittaa. :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama