Siirry pääsisältöön

Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi

Like 2003
303 sivua

- Asukko nää... Missä nää asut? kysyn.
- Välivainiolla.
Nyt olen ainakin avannut suuni.
- Sirppitiellä, Pike täsmentää. Sen on niin helppo puhua.
- Mä asun Tuirassa. Koskihallia vastapäätä. Tai Koskihallin ja kirkon välissä.
Miss Farkku-Suomen miljöönä on kirjailijan kotikaupunki, 1970-luvun Oulu. Pohjoinen pikkupaikkakunta elää irrallaan suuren maailman virtauksista. Sen vaivoin kaupunkilaistuneet maisemat eivät ole idyllisiä: harmaita lähiöitä, betonikolosseja, ränsistynyt Limminranta, radanvarsia ja jättömaita. Sosiaaliset ympyrät ovat pieniä ja hierarkkisia, ja romaanin minäkertoja, lukiolainen Välde jättäytyy niiden ulkopuolelle suosiolla.

Kun kirjasto suljetaan lauantaina kahdelta ja kaupat ovat menneet kiinni, kadut tyhjenevät, eikä jäljelle jää mitään. Oulu on kuin dystopia: autioitunut arktinen peräkylä, jonka katuja yksinäinen Välde harhailee. Välde haaveilee luokkakaveristaan Pikestä, joka valitaan Suosikin kauneuskilpailussa Miss Farkku-Suomeksi. Pike on kuitenkin saavuttamaton ja ainoan ulospääsytien henkisestä ja aineellisesta ankeudesta tarjoaa musiikki:

Sitten näin Eric Claptonin soittavan televisiossa. Se lauloi ja vaihtoi sointuja edes vilkaisematta otelautaan. Tajusin, etten pysty sellaiseen ikinä. Aloin käyttää kitaraa rekvisiittana kun tanssin kuulokkeet päässä peilin edessä ja esitin Lou Reediä, Rollareita tai Captain Beefheartia.
Musiikin avulla Välde rakentaa myös identiteettiään. Hän ei usko valmiisiin ajatuksiin tai tyyleihin, vaan haluaa nimenomaan erottautua massasta, tehdä jotain uutta ja itsensä näköistä. 60-luvun maailmanparannususko on jo ohitse. Välde haluaa pukeutua eri tavalla kuin muut, kirjoittaa ja soittaa omia biisejään.

Miss Farkku-Suomi on Röyhkän paras kirja. Sen asenne on vahvasti angstinen ja undergroud, mutta Välden itseironia ja paikallinen puheenparsi taittavat kuitenkin totisimman uhon. 70-luvun Oulu on kaikessa kaameudessaan jopa nostalginen ja se tarjoaa Väldelle juuri sopivasti kontrastia ja ponnahduslautaa. Suuremmista tai värikkäämmistä ympyröistä olisikin eittämättä ollut työläämpi erottautua.

Jään mielenkiinnolla odottamaan miten 3. elokuuta ensi-iltaan tuleva elokuva vastaa kirjan tunnelmia.

Kommentit

  1. "Miss Farkku Suomi on Röyhkän paras kirja" - nyt tiedän mistä aloittaa miehen tuotantoon tutustumisen :) Tuttu murre varmasti toisi oman mukavan lisänsä lukemiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole juurikaan perustanut Röyhkän muusta tuotannosta. Uusin romaanikin Kreikkalainen salaatti tuntui vanhan toistolta. Mutta Röyhkä on siinä mielessä kyllä kiinnostava tapaus, että hän on onnistunut luomaan taiteellisen uran kahdella saralla, sekä kirjailijana että muusikkona.

      Poista
  2. Kirjablogeissa Miss Farkku-Suomea on käsitelty hämmästyttävän vähän. Löysin vain Salla Brunoun kirjoituksen vuodelta 2009: http://sbrunou.blogspot.fi/2009/07/kauko-royhka-miss-farkku-suomi.html
    Mutta ehkä laatu korvaa määrän. :)

    VastaaPoista
  3. Elokuvakin oli hyvä! 70-luvun oululainen miljöö ja mentaliteetti oli tavoitettu yllättävänkin onnistuneesti.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heidi Köngäs: Luvattu

Ohjaaja ja kirjailija Heidi Köngäs (s. 1954) tarkastelee tänä syksynä ilmestyneessä romaanissaan Sandra Suomen sisällissotaa tavallisen ihmisen näkökulmasta. Romaanin päähenkilönä on vahva, rohkea ja työtä pelkäämätön nainen, kuten on ollut kautta Köngäksen koko tuotannon – alkaen jo esikoisromaanista Luvattu. Näihin naisiin olen tykästynyt, ja uskaltaisin jopa väittää, että heistä saa lukijakin voimaa. 

Luvattu kuvaa kiellettyä rakkautta 1800-luvun lopun maalaiskylässä. Köngäs on saanut aiheen oman sukunsa historiasta. Tarinan minäkertojan, nuoren Maijan esikuvana on ollut kirjailijan isoisän äiti. Hänet oli kuulutettu vaimoksi miehelle, joka menetti mielenterveytensä. Isoäiti, silloinen nuori piika, sai peruttua avioliiton ja perusti myöhemmin perheen toisen miehen kanssa.

Maija on piikana isossa talossa ja kihlattu Antti-rengille. Isäntä on luvannut nuorelleparille torpparinpaikan ja Antti on lähtenyt ratatöihin hirsirahoja tienaamaan. Maijan mielessä Antin paikan onkin ottanut toine…

Markus H. Korhonen: Puistola

Urbaanin oululaisuuden kannalta vilkkaassa paikassa sijaitsee vuonna 1912 valmistunut Asunto-osakeyhtiö Puistola. Iso- ja Pakkahuoneenkatujen risteyksen luoteiskulmassa oleva – tätä nykyä vaaleanpunainen – viisikerroksinen kivirakennus veikeine kulmineen, käänteineen, ikkunoineen ja kattomuotoineen herättää sukupolvesta toiseen ohikulkijan huomion, olipa ohikulkija sitten avojalakanen oululainen tai tullista tullut.
Nyt kun Oulun keskusta hakee Valkean rakentamisen myötä uutta ilmettään – ja luoja paratkoon, löytää sen toivottavasti joskus – on miltei lohdullista ajatella judeng-tyyliä henkivän Puistolan ajatonta eleganssia. Legendaarisen kulttuurihistorioitsijan Markus H. Korhosen historiakatsauksessa rakennustekniset seikat jäävät sivusosaan: painopiste on kulttuuri- ja sosiaalihistoriassa.

Keskieurooppalaista myöhäisjugendia edustavan Puistolan nykyinen väritys ei ole alkuperäinen. Alkuperäinen ulkoseinäväri luokiteltiin 1990-luvulla tehdyissä tutkimuksissa persikankeltaiseksi ja pil…

Domenico Starnone: Kepponen

Domenico StarnonenKepponen tarjosi tämän kevään toistaiseksi  hienoimman lukuelämyksen. Kirja on aivan hervottoman hauska – nauroin monta kertaa tätä lukiessani ääneen – mutta samalla suorastaan riipaisevan koskettava.

Vanha mies, menestynyt kuvittaja, suostuu muutamaksi päiväksi tyttärensä 4-vuotiaan Mario-pojan kaitsijaksi Napoliin, entiseen lapsuudenkotiinsa, jossa asuu nykyään miehen tytär puolisonsa ja poikansa kanssa. Nokkela ja osaava Mario pistää vaarinsa todella koetukselle, niin fyysisesti kuin henkisesti, jopa pohtimaan elämänsä pohjavirtoja.

Kepponen on todella taidolla kirjoitettu. Starnone osaa loihtia esiin kaikki ihmisenä olemisen ja elämisen pienet, mutta merkitykselliset nyanssit. Henkilöhahmot ovat terävästi piirrettyjä: koomisia, traagisia – kerrassaan herkullisia!

(Starnonen kääntäjävaimoa Anita Rajaa on muuten arveltu Elena Ferranteksi.)


WSOY 2019
238 sivua
Suomentaja: Leena Taavitsainen-Petäjä