Siirry pääsisältöön

Antti Tuuri: Wallenberg


Otava 2004
254 sivua

Wallenberg on neljäs Antti Tuurin Äitini suku -sarjan romaaneista, mutta sen voi lukea ilman sarjan aiempien osien (Eerikinpojat, Ullan kirja, Muukalaiset) tuntemusta.

Wallenberg perustuu tositapahtumiin 1700-luvun lopun Pohjanmaalla. Lasimestari Jaakko Wallenberg (1756-1798) perusti böhmeläisen uskonlahkon, joka kritisoi kirkon muodollisia oppeja ja jossa valaistumista etsittiin ihmisen sisimmästä, omasta sydämestä. Kirkko syytti Wallenbergia harhaoppisuudesta ja jumalanpilkasta ja hänet tuomittiin kuolemaan. Tuomio lievennettiin vankeudeksi, mutta Wallenberg menehtyi Hämeen linnassa. Satoja kannattajia saanut herätysliike kuihtui pian karismaattisen johtajansa kuoleman jälkeen.

Romaanin kansilieve kertoo Tuurin kiinnostuneen aiheesta, koska ei voinut uskoa, että tuon ajan pohjalaiset olisivat ajautuneet edesvastuuttomasti vararikkoon tai osallistuneet sellaisiin julkisiin orgioihin, joista Wallenbergia syytettiin. Romaanissa tapahtumat kerrotaan Wallenbergin oppipojan Kustaa Qvickströmin näkökulmasta. Dialogia kirjassa ei ole laisinkaan, mutta valittu näkökulma tähdentää yksilön kokemusta osana historian tapahtumia. 

Uskonelämän ohella Tuuri kuvaa mielenkiintoisesti lasinmestarin työtä ja lasin valmistusta 1700-luvulla. Wallenberg ja Qvickström käyvät hakemassa oppia myös Nybyn lasitehtaalta Iin Olhavasta, joka oli aikanaan Suomen huomattavin lasiruukki. Lasitehtaan omistaja, oululainen kauppaneuvos Johan Nylander kuvataan kiivasluonteisena ja vaikeana ihmisenä, joka kuitenkin leppyy yhtä nopeasti kuin tulistuukin. 

Pidän Tuurin kirjoissa erityisen paljon siitä, että ne houkuttelevat kuin varkain pohtimaan elämän ja olemassaolon tarkoitusta olematta kuitenkaan millään tavoin alleviivatusti syvällisiä. Wallenbergissa keskeiseksi vertauskuvaksi nousee lasi ja sen valmistus:

Minä sovin lasifabrikanttien kanssa, että puhaltaisin lasipulloja Falanderille Vaasaan ja saisin siitä hyvästä itselleni palkaksi akkunalasia, jota Strömmer ja Söderbergit puhalsivat. Miellyin lasin puhaltamiseen ja aloin pitää sitä lasin leikkaamista isompana taitona, vaikka leikkaaminenkin on oikein tehtynä vaikeaa työtä; kauniisti valoa antavan akkunan rakentaminen oikean muotoisiksi kolmioiksi ja neliöiksi ja viisikulmioiksi, joka on ihmisen mitta.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama