Petri Tamminen: Rikosromaani

Otava 2012
173 sivua

Petri Tammisen Rikosromaani edustaa genreään jollain tapaa samansukuisesti kuin Matti Mäkelän Rakkausromaani (2006) omaansa. Rikosromaanissa on tietenkin rosvo ja mystinen vyyhti rikoksia, joita henkilökohtaista elämäänsä kipuileva poliisi saa setvittäväkseen.

Tammisella komisario Vehmas ajaa takaa Malmin musertajaa, Hämeenlinnan häpäisijää Hermann Ångströmiä. Ångströmin viljelemä rikollisuuden sarka ei ole mitenkään perinteinen. Lyhyesti ilmaistuna: hän ei tavoittele rikkauksia tai riistä kenenkään henkeä, hän vain aiheuttaa huolta, pettymyksiä ja häpeää, kaikenlaista mielipahaa sydänsuruista aina eksistentiaaliseen alakuloon. Ångström tietää, että pienikin sysäys voi suistaa elämän raiteiltaan:

Tällä kertaa Ångström oli tekeytynyt sairaalan kirjastovirkailijaksi ja jättänyt rutiinileikkauksesta toipuvan opiskelijan pöydälle pari Wittgensteinia ja yhden ajan olemusta tutkivan teoksen. Kaksi päivää myöhemmin opiskelija oli kärrätty nahkahihnoissa psykiatriselle.

Tamminen tunnetaan lakonisesta huumoristaan ja miehisen identiteetin ruodinnasta. Tällä kertaa tuntui, että sinällään hyvinkin oivaltavan kielen ja absurdien sattumusten ylle oli viritetty flegmaattinen tunnelma. Pähkäillään ja suunnitellaan, pohditaan syntyjä syviä, mutta mitään ei oikeastaan tapahdu. Kuten komisario Vehmaskin toteaa:

Ihmisen pää on merkillinen laitos. Sinne mahtuu hyvin isoja asioita. Se on hieno juttu jos suunnittelee satelliittia mutta murehtiessa siitä on pelkkää haittaa.

"Me ollaan vitutukseen taipuvaista porukkaa" tiesi ekoyhteisön johtaja Tammisen edellisessä romaanissa Mitä onni on (2008). Rikosromaaninkin ihmiset vellovat epätoivossaan niin hekumallisesti, että tunne ulottaa lukijaan saakka. Tamminen on kuitenkin ei-parhaimmillaankin lukemisen arvoinen.

Myös Jori on ehtinyt tutustumaan Rikosromaaniin blogissaan Kaiken voi lukea!