sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Antti Tuuri: Talvisota

Otava 1984
242 sivua

Se oli siinä kymmenennen päivän paikkeilla joulukuuta, kun nämä ensimmäiset pojat meiltä menivät. Silloin me vasta aloimme käsittää, mitä kaikkea sota voisi meille kullekin kohdalle tuoda. Kaatuneet olivat meille tuttuja poikia kaikki jo kotipitäjästä ja täällä oli pari kuukautta saatu elää niiden kanssa aivan vieri vieressä ja sitten niitä äkkiä ei ollutkaan. Tai oli vain ruumis.
Talvisota on Antti Tuurin Hakalan suvun vaiheista kertovan Pohjanmaa -sarjan kolmas osa. Muita osia en ole lukenut. Minulle Tuurilta tutumpi on Äitini suku -sarja, josta ilmestyi viime syksynä kahdeksas kirja, Rauta-antura.

Tuurin romaani kuvaa talvisotaa tavallisen rivisotilaan silmin. Minäkertojana on Martti Hakala, joka kuuluu Pohjanmaan miehistä koottuun Jalkaväkirykmentti 23:een. Nälkä, syöpäläiset ja väsymys vaivaavat. Kovan pakkasen takia moni palelluttaa jalkansa.  Ja ”pohjimmaisena aina se kuoleman hätä”. Kaivetaan ampumahautoja, yritetään pelastaa haavoittuneita, pelätään, odotellaan vihollisen seuraavaa siirtoa. Poikia kaatuu ja Martin nuorin veli Jussi menehtyy kranaatinheittimen osumaan Taipaleenjoella.


Kerrontatyyli on tuttua Tuuria: toteavaa, hivenen lakonista. ”Ruokaa ei tullut, ja syöjistäkin olisi ollut pula.” Suoraa dialogia on vain muutamassa kohdassa. Vivahteiden makustelu jätetään lukijan hommaksi, rivien väliin.


Takakansitekstin mukaan Talvisota perustuu sodassa mukana olleiden haastatteluihin ja kertomuksiin sekä sotapäiväkirjoihin. Kertomuksesta huokuukin vahva autenttisuuden tuntu: näin todella tapahtui. Minäkerronnan ja rivisotilaan kokemuksen kautta yksilön kokemuksesta tulee osa laajempaa historiaa.


Tuuri kuvaa maailmaa, jossa elämä on monin tavoin kovempaa kuin nykyään, mutta myös selkeämpää: pohjalaisen miehen kuuluu pitää sanansa ja puolustaa isänmaataan viimeiseen saakka. Kuolluttakaan kaveria ei jätetä. Silti Tuuri välttää paatoksen ja runebergiläisen ylevyyden.


Se, miten suomalaiset pärjäsivät venäläisten moninkertaista ylivoimaa vastaan, hämmästyttää. Kun Suomen ja Venäjän välille solmittiin rauha 13.3.1940, nousi vihollisen puolelta monta sataa miestä, mutta Hakalan komppaniassa on jäljellä vain kahdeksan sotilasta. 

Naapuri rupesi näyttelemään meille valokuvia venäläisistä ihmisistä, miehistä, naisista ja lapsista, tarjosivat meille mahorkkaa. Meillä ei ollut mitään tarjottavaa. Emme olleet uskaltaneet jättää aseita asemiin ja venäläiset osoittelivat aseitamme ja selittivät jotakin ja irvistelivät, näyttivät tyhjiä käsiään ja pyrkivät halailemaan.

Muualla:
Jokken kirjanurkka
Kirjan nurkkaan


1 kommentti:

  1. Hienoa että olet lukenut tämän, filmi tuli tv:stäkin hiljattain.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...