Siirry pääsisältöön

Antti Tuuri: Talvisota

Otava 1984
242 sivua

Se oli siinä kymmenennen päivän paikkeilla joulukuuta, kun nämä ensimmäiset pojat meiltä menivät. Silloin me vasta aloimme käsittää, mitä kaikkea sota voisi meille kullekin kohdalle tuoda. Kaatuneet olivat meille tuttuja poikia kaikki jo kotipitäjästä ja täällä oli pari kuukautta saatu elää niiden kanssa aivan vieri vieressä ja sitten niitä äkkiä ei ollutkaan. Tai oli vain ruumis.
Talvisota on Antti Tuurin Hakalan suvun vaiheista kertovan Pohjanmaa -sarjan kolmas osa. Muita osia en ole lukenut. Minulle Tuurilta tutumpi on Äitini suku -sarja, josta ilmestyi viime syksynä kahdeksas kirja, Rauta-antura.

Tuurin romaani kuvaa talvisotaa tavallisen rivisotilaan silmin. Minäkertojana on Martti Hakala, joka kuuluu Pohjanmaan miehistä koottuun Jalkaväkirykmentti 23:een. Nälkä, syöpäläiset ja väsymys vaivaavat. Kovan pakkasen takia moni palelluttaa jalkansa.  Ja ”pohjimmaisena aina se kuoleman hätä”. Kaivetaan ampumahautoja, yritetään pelastaa haavoittuneita, pelätään, odotellaan vihollisen seuraavaa siirtoa. Poikia kaatuu ja Martin nuorin veli Jussi menehtyy kranaatinheittimen osumaan Taipaleenjoella.


Kerrontatyyli on tuttua Tuuria: toteavaa, hivenen lakonista. ”Ruokaa ei tullut, ja syöjistäkin olisi ollut pula.” Suoraa dialogia on vain muutamassa kohdassa. Vivahteiden makustelu jätetään lukijan hommaksi, rivien väliin.


Takakansitekstin mukaan Talvisota perustuu sodassa mukana olleiden haastatteluihin ja kertomuksiin sekä sotapäiväkirjoihin. Kertomuksesta huokuukin vahva autenttisuuden tuntu: näin todella tapahtui. Minäkerronnan ja rivisotilaan kokemuksen kautta yksilön kokemuksesta tulee osa laajempaa historiaa.


Tuuri kuvaa maailmaa, jossa elämä on monin tavoin kovempaa kuin nykyään, mutta myös selkeämpää: pohjalaisen miehen kuuluu pitää sanansa ja puolustaa isänmaataan viimeiseen saakka. Kuolluttakaan kaveria ei jätetä. Silti Tuuri välttää paatoksen ja runebergiläisen ylevyyden.


Se, miten suomalaiset pärjäsivät venäläisten moninkertaista ylivoimaa vastaan, hämmästyttää. Kun Suomen ja Venäjän välille solmittiin rauha 13.3.1940, nousi vihollisen puolelta monta sataa miestä, mutta Hakalan komppaniassa on jäljellä vain kahdeksan sotilasta. 

Naapuri rupesi näyttelemään meille valokuvia venäläisistä ihmisistä, miehistä, naisista ja lapsista, tarjosivat meille mahorkkaa. Meillä ei ollut mitään tarjottavaa. Emme olleet uskaltaneet jättää aseita asemiin ja venäläiset osoittelivat aseitamme ja selittivät jotakin ja irvistelivät, näyttivät tyhjiä käsiään ja pyrkivät halailemaan.

Muualla:
Jokken kirjanurkka
Kirjan nurkkaan


Kommentit

  1. Hienoa että olet lukenut tämän, filmi tuli tv:stäkin hiljattain.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kaari Utrio: Vaskilintu

Kaari Utrio (s. 1942) on tehnyt merkittävän uran sekä kauno- että tietokirjailijana, ja vastikään ilmoittanut lopettavansa kirjojen kirjoittamisen. Arvostan häntä erityisesti naisen, lapsen ja perheen historian popularisoijana (esim. Eevan tyttäret , Kalevan tyttäret ja kuusiosainen Familia -sarjan, joka kertoo perheen historiasta Euroopassa). Eila Pennasen Pyhä Bir gitta (1954) on inspiroinut Utriota ryhtymään kirjailijaksi ja nimenomaan historiallisia romaaneja kirjoittavaksi kirjailijaksi. Ollessaan nuorena töissä kirjakaupassa, hän huomasi, että viihdyttävät ja jännittävät kirjat, joissa on päähenkilönä  sekä vankka historiallinen tausta, kiinnostavat lukijoita. Niitä kirjoja ostetaan.  Vaskilintu kuvaa viikinkiajan ja kristillisen ajan taitetta, 1000-luvun Eurooppaa. Päähenkilönä on suomalaisneito Terhen, joka on kaunis ja älykäs - tietenkin. Terhen syntyy hämäläiseen sumunnostattajien ja verenseisauttajien sukuun. Hän pitää kaulassaan pientä lintukorua, jossa on taik

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin