Siirry pääsisältöön

Laura Save: Paljain jaloin


WSOY 2013
380 sivua
Syöpä on saanut minulta paljon. Jalan, terveyden, juoksemisen hurman. Se on vienyt ystävän, lapsuuteni unelman ja haavoittanut vakavasti elämäni rakkautta. Silti minulla on oikeus toivoon. Oikeus yrittää vielä kerran ja uskoa taistooni.
     Laitan kämmeneni kylkiluiden kummuille ja hengitän syvään.
Nuorella lääketieteen opiskelijalla on koko elämä edessä. Opinnot, työura, parisuhde, pieni lapsi. Yksi puhelu pyyhkäisee kuitenkin kaiken mukanaan: Lauran kipeässä polvessa ei olekaan kierukkavammaa, vaan osteosarkooma, luusyöpä.

Paljain jaloin kertoo Lauran tarinan hänen omalla äänellään. Osin muistoihin ja päiväkirjamerkintöihin perustuva kerronta ei pyri jäljittelemään perinteisen romaanin rakennetta, ja kustantaja luonnehtiikin teosta dokumenttiromaaniksi. Puhekielisyys ja päiväkirjamaisuus kääntyvät autenttisuudeksi: näin rosoista elämä voi todellakin olla. Viimeistelemätöntä, ristiriitaista, keskeneräistä.

Rankat syöpähoidot koettelevat sekä mieltä että kehoa. Laura käy sytostaatti- ja sädehoidoissa, häneltä leikataan kasvain ja hänen jalkansa amputoidaan. Kärsimys ei jalosta, vaan nostaa esiin primitiiviset perustarpeet. 


Sentimentaalisiin latteuksiin kirjassa ei sorruta kertaakaan, enemmänkin korostuu asioiden tärkeysjärjestys: mikä on olennaista, mikä epäolennaista. Ollaan perimmäisten kysymysten äärellä. Tässä mielessä Paljain jaloin muistuttaa Jenny Downhamin hienoa nuortenromaania Ennen kuin kuolen (2010), joka kertoo leukemiaa sairastavasta Tessasta.

Paljain jaloin muistuttaa elämän rajallisuudesta niin konkreettisesti, etten suosittele sitä kovin herkille lukijoille. Laura Save (1983–2012) menehtyi ennen kun sai tietää kirjansa julkaisusta.

Muualla:
Aamulehti
Hesari

Kommentit

  1. Minuunkin tämä teki suuren vaikutuksen. En juuri lue "misery litiä" (tuo Downham olisi kyllä hyllyssä), mutta niin kliseistä kuin se onkin, tämän luettuani muistin olla taas hyvin onnellinen siitä, että minä ja läheiseni olemme terveitä.

    Aluksi minua häiritsi tekstin toimittamattomuus, mutta ymmärrän ratkaisun. Oli jännä, miten tekstin tyyli ja sävy muuttuivat loppua kohti. Mukaan astui tietty rauha ja seesteisyys, vaikka kirjoittaja korosti moneen otteeseen, ettei hänen kokemansa häntä millään tavalla jalosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laura on ollut varmaan jo aika huonossa kunnossa, kun teksti on lähetetty kustantajalle. Sekin voi olla syynä toimittamattomuuteen.

      Paljain jaloin muistuttaa monin tavoin elämän rajallisuudesta. Siltikään se ei ollut mielestäni lainkaan ahdistava.

      Poista
  2. Minua tämä kirja samaan aikaan kiinnostaa ja pelottaa. Tuo rakenne ja aitous kyllä kallistavat vaakaa lukemisen kannalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua myös pelotti, enkä ollut laisinkaan varma pystynkö lukemaan kirjaa loppuun saakka. Pystyin kuitenkin.

      Poista
  3. Saven kirja kiinnostaa minua, mutta samalla se pelottaa. Tällaisille kirjoille olen liian herkkä ja siksi luulen, että luen Paljain jaloin -teoksesta kirja-arvioiden välityksellä ja seuraan kirjaa koskevia keskusteluja. Tärkeä, koskettava kirja jopa kaltaiselleni, joka ei sitä lue.

    VastaaPoista
  4. Yhdyn edellisiin puhujiin: kiinnostaa ja pelottaa. Kiinnostus taitaa voittaa, kunhan kerkiän saada näitä tämänhetkisiä lukupinoja pienemmiksi.

    VastaaPoista
  5. Kolmatta kertaa syöpää sairastavana pelotti ensin lukea tätä, mutta ei se ollut pelottava ollenkaan. Lukekaa ihmeessä!

    VastaaPoista
  6. Minusta kirjaa tai sen aiheuttamia tunteita ei tarvitse pelätä. Ainakin minulle kirja on lohdullinen ylistys elämälle. T. Saven leski

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Kuuntelin tätä vuonna 1974 ilmestynyttä romaania osittain äänikirjana ja kuuntelemisesta teki erittäin miellyttävän kokemuksen se, että kirjan lukee näyttelijä Liisamaija Laaksonen , jonka ääni sopii Joenpellon henkilöiden puheenparteen ja kerrontaan erinomaisesti. Nykyään ehkä vähän unohdettu Eeva Joenpelto teki aikanaan mittavan uran kirjailijana. Hänen esikoisromaaninsa Seitsemän päivää ilmestyi vuonna 1946 ja viimeinen teos Uskomattomia uhrauksia vuonna 2000. Neliosainen Lohja -sarjakin oli sekä myynti- että arvostelumenestys. Lohja-sarjaa voisikin pitää vaikkapa Sirpa Kähkösen Kuopio -sarjan edeltäjänä, vaikka tietenkin nämä sarjat edustavat kumpainenkin omaa tyyliään ja aikaansa.   Vetää kaikista ovista alkaa keväästä 1919, jolloin kansalaissota oli vielä monella tavalla läsnä. Kerronnan keskiössä oleva Oskari Hänninen on maataloustarvikekauppias, ja hänen vaimonsa Salme koettaa kuluttaa aikaansa kotirouvana, vaikka kotona ei ole oikein muuta tekemistä kuin virkka...

Kaarina Niskala: Valkovuokkojen villat: Toppilansalmen huvilat ja puutarhat

Oulun tervaporvariajan vauraus näkyi kaupungissa monella tavalla. Toppilan sataman yhteyteen rakennettiin 1800-luvun lopulla hienoja huviloita, joista muutamat (tosin todellakin vain muutamat) ovat säilyneet nykypäiviin saakka. Tunnetuin näistä säilyneistä on kauppaneuvos Johan Wilhelm Snellmanin vuonna 1859 rakennuttama, tyttärensä mukaan nimeämä Hannala . Kulttuurihistoriallisesti merkittävän alueen ensimmäiset, Mallasjuomatehtaan rakennukset valmistuivat jo muutamaa vuotta aiemmin. Valkovuokkojen villat kuvaa oululaista huvilaelämää 1800-luvun puolivälistä toiseen maailmansotaan. Huviloiden lisäksi kerrotaan niitä ympäröineiden suurten ja kauniiden puutarhojen historiasta – ja mikä kiinnostavinta – villojen asukkaista. Juuri heidän elämäntarinansa luovat mikrohistoriallisen näkymän entisaikojen huvilamiljööseen. Lähemmin tarkastellaan pariakymmentä huvilaa. Erakkoluonteiset [Ravanderin] veljekset, jotka olivat perineet komean mustan Lincoln-auton, matkustivat huvilalleen To...

Paavo Rintala: Pojat

Otava 1958 Teuvo Pakkala toi kirjallisuuteen Oulun Vaaran kaupunginosan, Matti Hälli Tuiran, Paavo Rintala puolestaan lapsuus- ja kouluvuosiensa Raksilan. Työläisten ja köyhien alueita kaikki tyynni.  Rintalan Raksila ajoittuu jatkosotaan. Oulu oli saksalaisten varuskuntakaupunki ja kaupungintalollakin liehuivat hakaristiliput. Tuiraan rakennettua saksalaisten suurinta parakkikylää kutsuttiin Pikku-Berliiniksi ja tämä nimitys elää yhä osana paikallishistoriaa yhtä lailla kuin esimerkiksi Koskela tunnetaan Pikku-Moskovana. Kotirintaman arki näyttäytyy romaanissa kaupankäyntinä ja vehtaamisena saksalaisten kanssa. Sota on luonut poikkeusolot, joissa normaalit käytöskoodit eivät välttämättä päde. Kerronnan keskiössä toimivalle raksilalaiselle poikasakille sota on ennen kaikkea jännittävää peliä ja saksalaissotilaiden ja heidän heilojensa ”vaanimista”, jos kohta Immu, Pate, Urkki, Matti ja etenkin oman onnensa nojaan jätetty Jake oppivat tuntemaan myös sodan nurjemman puole...