Siirry pääsisältöön

Marja Björk: Poika


Like 2013
215 sivua

Joka ilta me luettiin yhdessä Levolle lasken Luojani -iltarukous. Kun mutsi oli lähtenyt meidän huoneesta, Aaron ja minä rukoiltiin vielä lisäiltarukous. Aaron kertoi meitä taivaasta katselevalle faijalle omat asiansa, minä rukoilin että minulle kasvaisi yön aikana pippeli.
Marja Björkin neljäs romaani perustuu hänen oman poikansa kokemuksiin. Marion syntyy tytöksi, mutta kasvaa pojaksi. Kaunokkien sijaan hän haluaa käyttää hokkareita, ja synttärilahjoista mieluisin on miekka. Murrosiässä Marion teippaa rintansa jeesusteipillä littanoiksi. Marionista tulee ensin Makke, sitten Miro. Miehen ruumiissa olo tuntuu oikealta: tällainen minun kuuluu olla, tämä on ominta itseäni.

Poika on ennen kaikkea selviytymistarina, jonka keskiössä on oikeastaan koko perhe. Äidin ja lasten elämää kuvataan raadollisen realistisesti infernaalisine raivokohtauksineen ja välienselvittelyineen. Suhde äitiin eheytyy rinnan sukupuolen korjausprosessin kanssa.
 

Tarinan ydin lienee sen havainnollistamisessa, miten moninaisia ja osin ristiriitaisiakin  kokonaisuuksia sukupuoli ja seksuaalisuus ovat, ei vain yksioikoisesti mieheyteen ja naiseuteen jakautuvia. Että kaikilla on oikeus olla ja elää omanlaisinaan. 

Aiheesta kiinnostuneille suosittelen myös teosta Saanko olla totta? Sukupuolen moninaisuuden kohtaaminen (Gaudeamus, 2011).
Ja tämä on minun elämäni. Minulla on minä itse, ja olen sen aika varhain löytänyt. Kaikki kavereistani eivät ole vieläkään. Löysin itseni vaikeimman kautta ja olen varma, että minusta on tullut kestävä. En menetä itseäni. Minun ei tarvitse valehdella enää ikinä.

Toisaalla:
Kaiken voi lukea!
Oota, mä luen eka tän loppuun
Savon Sanomien arvostelu

Kommentit

  1. Luin kirjan viikonloppureissulla Oulussa. Tykkäsin Björkin kirjoitustyylistä ja tarina oli kaikessa traagisuudessaan toiveikas. Kyllä me ihmiset osaamme salailla ja hävetä ja Björk tuo sen hienosti esille.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Alkuteos: Populärmusik från Vittula Suomentanut Outi Menna Like 2001 267 sivua   Mikael Niemen (s. 1959) läpimurtoromaanin minäkertoja Matti asuu Vittulajängällä, Pajalassa, pienessä kunnassa Pohjois-Norlannissa, lähellä Suomen rajaa. Pohjoisuus ja rajan läheisyys tekeekin alueen omaleimaiseksi. Matti identifioi Pajalan poissulkemisen kautta:  Kotiseudullamme ei ollut petoja, ei siilejä eikä satakieliä. Siellä ei ollut julkkiksia. Siellä ei ollut vuoristoratoja, liikennevaloja, linnoja tai herraskartanoita. Siellä ei ollut kuin määrättömästi hyttysiä, tornionlaaksolaisia kirosanoja ja kommunisteja. Eletään 60-lukua, ja Vittulajänkä saa asfalttipäällysteen. Matti ystävystyy ankaran lestadiolaisesta kodista olevan Niilan kanssa. Lestadiolaisuus esiintyy kirjassa eräänlaisena pohjoisena elämäntapana, joka vaikuttaa kaikkien, myös liikkeeseen kuulumattomien elämään.   Vastavoimaksi lestadiolaisuudelle ja vanhempien edustamille asioille pojat löytävät musiikin, munaskuita m

Annikki Kariniemi: Poro-Kristiina

Otava 1952 237 sivua Pakkanen on kiristynyt pahimmilleen Sompio-vuoman laakeilla, jääksi jähmettyneillä kaltiokentillä. Se ei enää paukahtele. Se on vain. Seisoo tiukkana hiljaisuutena joka taholla selkosta, ylhäällä ja alhaalla. Kiiluvaiset kipenöivät omaa kylmäänsä taivaan kannelta. Kuun loistossakin on pakkasen hyytävää kalseutta. Näillä pohjoista miljöötä kuvaavilla sanoilla aloitti Annikki Kariniemi (1913-1984) esikoisromaaninsa, jota seurasi mittava ja monipuolinen tuotanto: yli kolmekymmentä teosta, näytelmiä, runoja ja lehtikirjoituksia. Kariniemi oli Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoita ja naispuolinen uranuurtaja suomalaisessa eräkirjallisuudessa. Suotta häntä ei sanottu lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi.  Kariniemen ensimmäiset teokset jatkavat Lapin romantiikan perinnettä. Poro-Kristiina on myyttinen kertomus naisesta, jonka elämä jakautuu kahteen todellisuuteen. Yhtäällä on kristilliset normit ja elämäntapa, toisaalla ikiaikainen taikojen, näkyjen ja šama